ARVIOT

Ajatuksen pohjaa terveydenhuollon etiikan pariin

 

Veikko Launis. Moniarvoinen terveys. Arvopohdintoja lääketieteellisestä etiikasta. Turku: Areopagus, 2007.

 

Lääketieteellisen etiikan professori Veikko Launis on koonnut vuosina 1991-2007 syntyneitä kirjoituksiaan kirjaksi terveydenhuollon eettisistä kysymyksistä. Kirjassa käsitellään muutamia, tosin varsin keskeisiä terveydenhuollon kysymyksiä. Kirjan lopussa on laaja 185 artikkelin tai kirjan viiteluettelo.

 

Kirjan alussa Launis pohtii terveyden arvoa, moraalia ja moraaliperiaatteita ja perintötekijöiden vaikutusta ihmisen olemukseen. Seuraavissa luvuissa käsitellään itsemääräämisoikeutta, lääketieteellistä tutkimusta, hoitosuhdetta, vanhemmuutta ja vanhuutta.

 

Kirjassaan Launis viittaa aiempiin filosofian teorioihin ja periaatteisiin sekä alan perusteoksiin. Terveydenhuollon arvoja ja eettisiä periaatteita pohdittaessa hän toteaakin jo aluksi arvojen subjektiivisuuden ja suhteellisuuden. Arvoja voidaan toki myös vertailla keskenään, ja niitä voidaan luokitella useilla tavoilla. Myöhemmissä luvuissa teoriat auttavat tekstin luvussa ja asioiden käsittelyssä.

 

Kirjassa punnitaan kiintoisasti usein itsestäänselvyyksinä pidettyjä asioita, esimerkiksi mitä merkitsee terveydenhuollossa jo John Locken ajoilta tuttu oikeus elämään. Jos elämään on oikeus, onko henkilöllä oikeus kuolemaan? Itsemääräämisoikeutta ja sen rajoja voidaan tarkastella myös äärilaitojen kautta: onko itsemurha oikeutettua, vai pitäisikö siihen aina puuttua? Kuinka pitkälle lapsilla on oikeus itsemääräämiseen tai vanhemmilla oikeus määrätä heidän elämästä ilman yhteisön puuttumista siihen? Tai voiko ihminen aiheuttaa itselleen vahinkoa kenenkään siihen puuttumatta? Huumeiden käyttö on rangaistavaa, mutta suomalaiset saavat juoda itsensä hengiltä tai tervata keuhkonsa ilman yhteiskunnan puuttumista. Toisaalta saako yhteiskunnan puuttua raskaana olevan nainen juomiseen, kun se uhkaa aiheuttaa tulevalle lapselle aivovaurion? Kuka siis määrää tai määrittelee sen, voiko ihminen itse määrätä tekemisistään? Onko rajana vaaran aiheuttaminen toisille eikä vain itselleen? Argumentoinnissa päästään kysymykseen ihmisen oman päätöksenteon ohittamisesta.

 

Hieman erillisenä kokonaisuutena kirjassa käsitellään lääketieteellistä tutkimusta ja sen etiikkaa. Lääketieteellinen tutkimus perustuu kokemusperustaiselle (empiiriselle), oikeusperustaiselle ja arvoperustaiselle tulkinnalle. Parhaimmillaan kaikkien näiden pitäisi vaikuttaa tutkimusta arvioivien eettisten toimikuntien työssä. Viime vuosina monet kansalliset ja kansainväliset säännökset ovat oikeudellistaneet aiemmin empiiristä ja arvoperustaista keskustelua ja arviointia. Tämä ei kuitenkaan ole helpottanut tutkimusten eettistä arviointia. Mitä enemmän tutkimus tuo tietoa ja tutkimustekniikat monipuolistuvat, sitä pulmallisempia kysymyksiä on edessä. Esimerkkinä näistä ovat mm. biopankit ja terveydenhuollon rekistereillä tehtävä tutkimus. Tutkimusvilpistä Launis kirjoittaa myös selkeästi, perustuen kokemuksiinsa tutkimuseettisessä neuvottelukunnassa.

 

Ammattietiikkaa käsitellään kirjan kolmannessa luvussa myös esimerkein. Terveydenhuollon yksi tärkeistä tavoitteista on hyvän tuottaminen kansalaisille. "Hyvä" on käsitteenä epämääräinen ja subjektiivinen. Terveydenhuolto on työympäristönä haastava, jossa monien toimijoiden intressit voivat olla ristiriidassa keskenään. Aihetta havainnollistetaan hyvin esimerkein. Lopuksi Launis pohtii vanhemmuutta ja ikäsyrjintää niille omistetuissa luvuissa. Vanhemmuutta käsittelevässä luvussa pohditaan, syntyykö vanhemmuus sukusoluista, ovatko samaa sukupuolta olevat vanhemmat riittävän hyviä vanhempia, tai onko sijaissynnytys joissain tilanteissa eettisesti hyväksyttävää. Suomessa hedelmöityshoitolaki määritteli näihin kaikkiin kantansa, mutta keskustelu jatkuu. Viimeisessä luvussa Launis pohtii ikään perustuvaa syrjintää ja diskriminaatiota yleensä. Tässäkään Launis ei päädy yhteen oikeaan, vaan esittelee erilaisia perusteita ja malleja ja jättää jatkon lukijan pohdittavaksi.

 

Veikko Launis on selkeä kirjoittaja, joka höystää ajatuksiaan elävästä elämästä otetuin esimerkein. Nämä helpottavat väliin hieman teoreettista ajatuksenkulkua, joka usein kuitenkin xpäätyy selkeisiin ajatusmalleihin, ei niinkään eettisestä oikeasta tai väärästä, vaan asiaan liittyvistä näkökulmista. Kirja antaa oivallista ajatuksen pohjaa ihmisille, jotka työskentelevät tai tulevat työskentelemään terveydenhuollon, sen lainsäädännön tai terveydenhuollon etiikan parissa.

 

Ritva Halila

 

 

 

 

Kuka päättää ja mitä päättää. Kysymyksiä elämästä, hoidosta ja kuolemasta.

 

Veikko Launis. Moniarvoinen terveys. Arvopohdintoja lääketieteellisestä etiikasta. Turku: Areopagus, 2007.

 

Moniarvoinen terveys on lääketieteen etiikan professori Veikko Launiksen laatima läpileikkaus lääketieteen ja terveydenhuollon eettisistä kysymyksistä. Teos on johdanto lääketieteellisen etiikan filosofiseen tarkasteluun ja soveltuu siten erinomaisesti taustoittavaksi perusteokseksi uskonnon, filosofian ja elämänkatsomustiedon etiikan kurssien sisältöihin niin opettajille kuin opiskelijoillekin.

 

Teos auttaa seuraamaan kriittisemmin yleistä keskustelua lääketieteen kysymyksistä. Se sisältää filosofiseen argumentaation perustuvaa kriittistä pohdintaa esimerkiksi itsemääräämisoikeudesta, joka kytkeytyy moniin kirjassa käsiteltyihin terveysalan etiikan keskeisiin kysymyksiin, kuten huumeiden virkistyskäytön laillistamiseen, itsemurhan moraaliseen luonteeseen, tutkimuksen etiikkaan, hoitosuhteeseen, hoitoalan ammattietiikkaan, lapsen itsemääräämisoikeuteen ja ikäsyrjintään. Paikoin kirjaan olisi kaivannut perusteellisempaakin tarkastelua. Tosin tällöin teoksen sivumääräkin olisi kasvanut tai vaihtoehtoisesti käsiteltävien ongelmien kirjo olisi ollut niukempaa.

 

Kirjoittajan omat käsitykset ovat selkeästi esillä. Kirjoittajan huoli terveydenhuollon resurssien riittävyydestä ja tämän vaikutuksista niin hoitohenkilökunnan ja potilaiden turvallisuuteen kuin tutkimuksen eettisyyteenkin on tuotu esille selväsanaisesti. Kirjoittajan perehtyneisyys käytännön tason ongelmiin terveydenhuollon alalla tuntuu vakuuttavalta. Kirjassa on myös joitakin valaisevia tapausesimerkkejä, joskin niitä olisi voinut olla enemmänkin.

 

Artikkeleista koostuvan teoksen ensimmäinen luku taustoittaa myöhempiä lukuja. Siinä luodaan lyhyesti katsaus moraalifilosofiseen käsitteistöön arvoista. Myös jokaisen käsiteltävän ongelman yhteydessä määritellään lyhyesti ja yleistajuisesti keskeiset käsitteet. Näin teos tarjoaa oivan eettisen välineistön moraalifilosofiseen keskusteluun niillekin, jotka eivät ole aiemmin juurikaan syventyneet filosofiseen etiikkaan.

 

Launiksen käsitys arvoista edustaa prinsipilismiä, joka lähenee relativismia. Kirjoittajan mukaan terveysalan moraalikysymykset tulee nähdä moniarvoisen yhteiskunnan kysymyksinä. Tällöin ei voida löytää perusteita lainsäädännölle, joka edistää joidenkin tiettyjen maailmankatsomusten näkemyksiä esimerkiksi vanhemmuusihanteista tai itsemurhan tuomittavuudesta. Kirjoittaja puolustaa filosofista näkemystä, jossa pyritään kuitenkin luomaan joitakin yleisiä periaatteita, joita voidaan soveltaa yksittäistapauksiin. Pluralismin mukaisesti Launis katsoo, ettei yhden yleispätevän objektiivisen ohjeen löytäminen ole mahdollista, mutta uskoo, että harkinnan, kyseenalaistamisen ja monipuolisten näkemysten vaihdon kautta voidaan luoda periaatteita, jotka ovat perusteltuja ja yhteensopivia erilaisten moraaliarvostelmien ja teorioiden kanssa.

 

Kirjoittaja kritisoi vuonna 2007 voimaan astunutta hedelmöityshoitolakia sen heikoista perusteista sekä kyseenalaistaa sijaissynnyttämisen kieltämistä ja ihmiskloonaamista vastaan kohdistettuja argumentteja. Kirjoittaja lähtee vanhemmuuden käsitteen määrittelyllä ja päätyy käsitykseen, ettei ole perusteita pitää geneettistä tai biologista vanhemmuutta todellisen vanhemmuuden riittävänä tai välttämättömänä ehtona. Tärkeämpää on hänen mukaansa vanhemman sitoutuminen lapseen. Samaa sukupuolta oleville tulisi myös sallia hedelmöityshoidot. Yksilöitä ei ole perusteltua asettaa seksuaalisen suuntautuneisuuden mukaan eriarvoiseen asemaan, mitä tulee perheenperustamisen mahdollisuuteen.

 

Pohtiessaan sijaissynnyttämistä kirjoittaja ottaa esimerkiksi Raamatusta tapauksen Abrahamista, Saarasta sekä Hagarista ja osoittaa, että sijaissynnyttäminen on tunnettu kautta aikojen. Toisaalta esimerkki 42-vuotiaasta äidistä, joka synnyttää tyttärensä ja tämän miehen sukusoluista alkunsa saaneen lapsen, herättää kirjoittajan mukaan monia kysymyksiä, joita tulisi sopimuksin ratkaista. Launis korostaa, että on tärkeää kunnioittaa jokaisen itsemääräämisoikeutta ja siihen liittyvää mahdollisuutta lisääntymiseen. Hän ei luonnollisestikaan katso, että lisääntymiseen liittyvät asiat tulisi jättää täysin lainsäädännön ulkopuolelle, mutta esimerkiksi sijaissynnyttämisen kieltäminen yhteiskunnassa, jossa lapsettomuus katsotaan joissakin tapauksissa hoitoa vaativaksi ongelmaksi, ei ole riittäävän perusteltua.

 

Ihmisen kloonaamista käsitellessään Launis osoittaa jälleen perinteisten argumenttien filosofisen kestämättömyyden. Luonnollisuusargumenttiin nojautuen tulisi kieltää myös hedelmöityshoidot ja syntyvyyden säännöstelytekniikat. Myöskään geneettiseen ainutlaatuisuuteen vetoaminen ei ole pätevää argumentaatiota. Onko pahempaa olla kloonattu vai olla kokonaan syntymättä? Mahdollisuus elämään voidaan nähdä arvona, joka menee jopa oikeuden olla ainutkertainen edelle. Lisäksi äluonnollisetä identtiset kaksoset ovat myös geeniperimältään samanlaisia. Kirjoittaja osoittaa nykylainsäädännön ongelmallisuuden, vaikka näkeekin tällä hetkellä olevan perusteita ihmiskloonauksen kieltämiselle tai ainakin rajoittamiselle.

 

Kaiken kaikkiaan Moniarvoinen terveys tarjoaa moraalifilosofisen, mutta kuitenkin käytäntöön sidotun näkökulman tärkeisiin hoito- ja terveysalan kysymyksiin. Teoksen antina on perusteltujen ja vaihtoehtoisten näkökulmien tarjoaminen yleisinä totuuksina pidettyihin perusteluihin. Launis kertoo pyrkimyksenään olevan selkeyttää lääketieteen ja hoitoalan kysymyksistä käytyä keskustelua. Tässä tekijä onnistuu hyvin. Teksti on sujuvaa ja filosofinen argumentaatio on helposti seurattavaa.

 

Elisa Mikkola

 

Arvio teoksesta: Launis, Veikko (2007), Moniarvoinen terveys: Arvopohdintoja lääketieteellisestä etiikasta (Turku: Areopagus).

 

Veikko Launis. Moniarvoinen terveys. Arvopohdintoja lääketieteellisestä etiikasta. Turku: Areopagus, 2007.

 

Lääketieteellisen etiikan professori Veikko Launis on koonnut uransa eri vaiheissa kirjoittamistaan esseistä teoksen Moniarvoinen terveys, jossa hän jäsentää lääketieteellisen etiikan filosofisia perusteita. Kirja on analyyttinen ja kiihkoton esitys alati tärkeistä kysymyksistä, jossa kirjoittaja ei piiloudu filosofisen jargonin taakse. Launis esittelee ja analysoi, mutta ottaa myös kantaa. Kaiken kaikkiaan hän on onnistunut tehtävässään hyvin ja tuloksena on terveydenhuollon käytäntöjen kehittämisestä kiinnostuneille erittäin hyödyllinen esitys.

 

Kirjan alku on filosofiaan tottumattomalle lukijalle luultavasti melko vaativaa luettavaa. Siinä Launis käsittelee analyyttisesti (ja paikoitellen ehkä turhan formaalisti) arvojen ja eettisten ongelmien luonnetta sekä moraaliarvostelmien metodiikkaa. Launiksen lähestymistapa eettisten ongelmien ratkaisemiseen on Tom Beauchampin ja James Childressin kehittämää periaate-eettinen malli, jossa normatiivisten arvostelmien oikeutus ratkaistaan suhteessa neljään periaatteeseen: autonomian kunnioittaminen, vahingon tuottamisen kielto, hyvän tekeminen ja oikeudenmukaisuus. Periaate-eettinen malli onkin lääketieteen etiikassa laajalti käytetty ja keskusteltu. Launis viittaa mallin saamaan kritiikkiin, mutta ei juuri käsittele kritiikin sisältöä. Monet kommentaattorit ovat todenneet periaate-etiikan olevan kaikkea muuta kuin tyydyttävä metodi ja lähtökohta eettisten ongelmien ratkaisemiseen. Pikemminkin neljän eettisen periaatteen on todettu olevan niin epämääräisiä, että niitä voi tulkita lähes miten tahansa. Tulkintoja autonomian kunnioittamisesta, pahan välttämisestä, hyvän tekemisestä ja oikeudenmukaisuudesta ei voi erottaa ihmisten moraalisista, poliittisista ja uskonnollisista vakaumuksista. Tällöin periaate-etiikka antaa mahdollisuuden hyvinkin erilaisten eettisten arvostelmien oikeuttamiselle. Näkökulmasta riippuen tätä piirrettä voidaan pitää Beauchampin ja Childressin rakennelman heikkoutena tai vahvuutena.

 

Launis kannattaakin jonkinasteista moraalipluralismia, joka ottaa huomioon useita erilaisia arvolähtökohtia ja niitä suojaavia periaatteita, jotka voivat olla myös keskenään ristiriitaisia. Launis lisää metodiseen työkalupakkiinsa vielä koherintismin, jolla hän tarkoittaa yritystä "tuottaa kolmen erilaisen uskomusjoukon yhteensopivuus, nimittäin harkittujen moraaliarvostelmien joukon, moraaliperiaatteiden joukon ja relevanttien taustateorioiden joukon yhteensopivuus." (s. 31) Näin ollen Launiksen eettinen metodi on yhdistelmä periaate-etiikkaa, moraalipluralismia ja koherintismia. Vaikuttavan näköisestä termien listasta huolimatta Launiksen metodinen esitys jäi ainakin minulle hieman epämääräiseksi. Toki Launiksen käsittelemät metaeettiset kysymykset ovat monimutkaisia ja vaikeita, mutta nyt hänen metodiikkansa esittely on ongelmallinen niin filosofeille kuin sitä tuntemattomillekin lukijoille: filosofit jäävät kaipaamaan perusteellisempaa ja monipuolisempaa käsittelyä, ei-filosofit luultavasti tuskailevat heille vieraassa käsitehetteikössä ja ihmettelevät mistä oikeastaan on kyse.

 

Alun metaetiikka-osion jälkeen kirja etenee kuitenkin mallikkaasti. Launis käsittelee esimerkiksi itsemääräämisoikeutta ja tutkimusetiikkaa monipuolisesti. Erityisesti tieteellisen tutkimuksen eettisen ennakkoarvioinnin erittely palvelee erinomaisesti oikeastaan ketä tahansa empiiristä tutkimusta tekevää tieteilijää. Kirjan teksti on sujuvaa ja valaisee maltillisessa sävyssä käsiteltäviä käytännön eettisiä ongelmia. Launis ei provosoi tarkoituksellisesti vaan argumentoi huolellisesti perinteisen maalaisjärjen hengessä. Ainoastaan huumeiden virkistyskäyttöä koskevissa johtopäätöksissä maalaisjärki (tai poliittinen korrektius?) tuntuu vievän voiton filosofisilta argumenteilta. Käsitellessään huumeidenkäyttöä koskevaa keskustelua, Launis kumoaa kohta kohdalta huumeiden käytön virkistyskäytön kieltämiseen pyrkivät argumentit. Lopuksi hän kuitenkin päätyy vastustamaan huumeiden virkistyskäytön vapauttamista vedoten yhteiskuntamme arvoperustan ja elämäntavan murenemiseen. Launis toteaa eksplisiittisesti, ettei huumeiden virkistyskäyttö ole moraalisesti väärin, mutta siitä huolimatta se tulee kriminalisoida. Itselleni näiden väitteiden perusteet jäivät hieman epäselviksi.

 

Sen sijaan esimerkiksi vanhemmuuden merkityksen, hedelmöityshoitojen ja kloonauksen merkitysten tarkastelu on kautta linjan valaisevaa ja vakuuttavaa. Paikoittaisesta tekstin epätasaisuudesta huolimatta Moniarvoinen terveys on ansiokas ja monipuolinen esitys terveydenhuollon ja tutkimuksen arvokysymyksistä. Selkeästi kirjoitettu teos tarjoaa terveydenhuollon tutkijoille ja ammattilaisille hyödyllisiä välineitä ammatillisten käytäntöjen tarkastelulle ja kehittämiselle.

 

Simo Vehmas, KT, erityispedagogiikan professori

 

Aikuisella on oikeus vaarantaa terveytensä

 

Veikko Launis. Moniarvoinen terveys. Arvopohdintoja lääketieteellisestä etiikasta. Turku: Areopagus, 2007.

 

Lääketiede kehittyy kovaa vauhtia. Niinpä sen eettisiä perusteita on pohdittava uudelleen. Haasteita etiikalle tuovat etenkin geenitekniikka ja lääketieteen kaupallistuminen. Lisäksi moniarvoinen yhteiskunta vaatii taitoa sovittaa yhteen erilaisia eettisiä näkemyksiä.

 

Uutta lääketieteen etiikkaa kutsutaan bioetiikaksi.

 

Lääketieteellisen etiikan professori Veikko Launis on yksi bioetiikan uranuurtajista. Hänen kirjansa Moniarvoinen terveys paneutuu hedelmöityshoitoihin, biopankkeihin, eutanasiaan, aborttiin, kloonaukseen, potilaiden ja hoitohenkilökunnan turvallisuuteen sekä potilaiden itsemääräämisoikeuteen.

 

Launis arvioi kahta eettistä näkemystä. Ensimmäisen mukaan arvot ovat objektiivisia ja ihmisten ja kulttuurien eroista riippumattomia. Kanta on kuitenkin liian jäykkä ja ehdoton, eikä huomioi lääketieteen uusia ongelmia

 

Launis kannattaa suhteellisempaa ja joustavampaa näkemystä, jossa eettisiä teorioita arvioidaan tapausten ja tilanteiden mukaan.

 

Aina eettistä ongelmaa arvioidessaan Launis esittelee monia vaihtoehtoja ja laittaa ne kiistelemään keskenään. Menetelmä on toimiva, koska se herättää lukijan itse punnitsemaan vaihtoehtojen paremmuutta.

 

Launis arvostelee oletusta, jonka mukaan ihmisen henkiset ominaisuudet voitaisiin palauttaa geeneihin. Henkisten ominaisuuksien ja geenien erottaminen perustelee hedelmöityshoitoja. Sitä vastustetaan usein sanomalla, että geneettiset vanhemmat ovat parhaita kasvattajia.

 

Jotkut periaatteet ovat muita tärkeämpiä, kuten yksilön itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen. Aikuisella on oikeus vaarantaa terveytensä , jos hän on vaarasta tietoinen eikä loukkaa muiden yksilöiden autonomiaa.

 

Yksilön oikeuksiin liittyvät myös biopankit ja tietorekisterit. Niitä voidaan käyttää uusien parannuskeinojen kehittelemiseen. Toisaalta tietoja kerätään eri tarkoituksiin. Kaupallisessa maailmassa ne saattavat joutua myös työnantajien tai lääkeyritysten käsiin, ja niistä voi tulla syrjinnän ja leimaamisen välineitä.

 

Launis korostaa, että mitä helpommin tietoihin pääsee käsiksi, sitä kattavampi suostumus niiden kohteelta tarvitaan.

 

Potilaan oikeudet ja lääkärin ammattietiikka eivät aina kulje käsi kädessä.

 

Vastakkain saattavat joutua lääkärin velvollisuus suojella elämää ja potilaan itsemääräämisoikeus. Esimerkkinä tästä Launis käyttää eutanasiaa. Elämän suojelemisen periaate vaatii lääkäriä pitämään potilaan elossa, autonomian kunnioittaminen taas antaa päätösvallan potilaalle.

 

Uusi aihe, johon Launis ei tartu, on kauneusleikkaukset. Niihin hakeutuvat ovat harvoin sairaita, mutta he kokevat itsensä sairaiksi ja vetoavat itsemääräämisoikeuteen.

 

Toisaalta leikkausten tarve kytkeytyy ympäristön vaatimuksiin. Niitä haluavat usein naiset, jotka yrittävät pärjätä kovenevilla ihmissuhdemarkkinoilla.

 

Launiskin toteaa, että lääketiede on kaupallistumassa. Potilaan ja lääkärin suhde hahmotetaan usein asiakassuhteeksi.

 

Talouden valta voi johtaa traagisiin seurauksiin. Saattaa käydä niin, että köyhät saavat vähemmän ja huonompaa hoitoa. Varakkailla taas on mahdollisuus muokata kehoaan mielensä mukaan.

 

Lääketieteen etiikka on vaikeiden kysymysten edessä. Kun etiikka on paljolti ihmisen luomus, herää kysymys, kuka määrittelee sairauden ja terveyden ja kuka päättää missä lääketieteen tavoitteiden ja potilaan itsemääräämisoikeuden välinen raja kulkee?

 

Moniarvoinen terveys ei ongelmia täysin ratkaise, mutta tarjoaa mielenkiintoisia näkökulmia, jotka inspiroivat kriittisiin ja syvällisiin keskusteluihin.

 

Helsingin Sanomat, Tiede & Luonto 3.6.2008, Pekka Wahlstedt

 

Bioetiikan teemoista yleistajuisesti

 

Veikko Launis. Moniarvoinen terveys. Arvopohdintoja lääketieteellisestä etiikasta. Turku: Areopagus, 2007.

 

Muun muassa lääketieteellistä tutkimusta, bioteknologiaa ja terveydenhuoltoa koskeva bioetiikka on suhteellisen nuoresta iästään huolimatta vakiintunut osaksi käytännöllistä etiikkaa. Potilaan autonomia, lääkärin vastuu, geeniteknologian käyttöön liittyvät kysymykset, abortin ja eutanasian oikeutus, sekä erilaisten lisääntymistekniikoiden moraalinen luonne ovat keskeisiä aiheita. Perinteisen moraaliteorian sijaan huomio on siis käytännön saralla. Bioetiikka, joka jakaantuu tarkempiin aloihin, kuten lääketieteen etiikkaan ja geeniteknologian etiikkaan, on saanut osakseen paljon huomiota, aihetta sekä tutkitaan että opetetaan ahkerasti. Suomessa yksi alan uranuurtajista on ollut lääketieteellisen etiikan professori Veikko Launis.

 

Moniarvoinen terveys käsittelee bioetiikan kysymyksiä monesta näkökulmasta. Sen ensisijaiseksi tarkoitukseksi mainitaan terveyttä ja terveydenhuoltoa koskevan keskustelun avaaminen ja kohderyhmäksi nimetään muun muassa yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen opiskelijat. Teos on koottu reilun 15 vuoden varrella kertyneistä kirjoituksista, joita on hiottu kirjan rakennetta edesauttavaan muotoon. Launis korostaa, että kirja ei ole temaattisesti kattava, sillä esimerkiksi hänen geeniteknologiaa käsittelevät kirjoituksensa on jo julkaistu muualla.

 

Teos koostuu kuudesta eri osiosta. Ensimmäinen käsittelee arvojen teoreettista perustaa yleisellä tasolla. Launis esittelee John Mackien relativistisen näkökannan perusteet ja kannattamansa prinsiplismin yleisidean. Launis käy myös läpi näkökulmia geenien ja ihmisolemuksen suhteesta. Osio on muuhun kirjan sisältöön verrattuna teoreettinen ja vaatii filosofiaa tuntemattomalta lukijalta hiukan keskittymiskykyä. Toinen osio onkin jo sisällöllisesti helpompi, se käsittelee itsemääräämisoikeuteen liittyviä kysymyksiä, muun muassa itsemurhaa ja huumeiden käyttöä. Kolmannessa osiossa tarkastellaan tutkimuksen tekemiseen liittyviä eettisiä kysymyksiä, kuten biopankkien tarpeellisuutta ja tieteellistä huijausta. Neljännessä osiossa hypätään kartoittamaan hoitosuhteen moraalia. Aiheina ovat muun muassa lääkärin potilassuhde ja hoitohenkilökunnan turvallisuus. Viidennessä osiossa huomion kohteena ovat lisääntymiseen liittyvät aihepiirit, kuten hedelmöityshoidon antaminen naispareille, päihdeäitien pakkohoito ja ihmiskloonaus. Viimeisessä osiossa pohditaan ikäsyrjinnän eettistä luonnetta ja sen ilmentymistä muun muassa terveydenhuollon saralla.

 

Vaikka bioetiikan kysymyksistä on viime vuosina keskusteltu melko laajasti, on niitä käsittelevän suomalaisen kirjallisuuden määrä edelleen vähäinen. Koska bioetiikan ongelmat ovat monitahoisia, seurauksiltaan merkittäviä ja monessa mielessä edelleen kartoittamattomia, on tämän tyyppisille teoksille olemassa selkeä tilaus.

 

Monet bioetiikan kysymykset ovat uusia ja mahdollisilta vaikutuksiltaan varsin konkreettisia, mikä luo tarpeen niiden eettiselle tarkastelulle. Näiden yleensä teknologisiin ja tieteellisiin innovaatioihin, kuten geeniteknologiaan ja kantasolututkimukseen, liittyvien kysymysten ohella kuitenkin myös monet perinteiset bioetiikan osa-alueet ovat saaneet nykytodellisuudessa uudenlaisen muodon ja siten johtaneet uudenlaiseen problematiikkaan. Kuten Launis toteaa, esimerkiksi lääkäri-potilas-suhde hahmotetaan kaupallisessa yhteiskunnassa yhä helpommin asiakassuhteeksi, jossa "palvelujen ostaja" voi tivata "rahalleen" parempaa vastiketta. Hoidon tarjoaja voi myös pitää potilasta yhä enemmän "kohderyhmänä", jolle markkinoida vaikkapa tiettyjä lääkkeitä. Kaupallisuus ei tule esille ainoastaan kulttuurisina tendensseinä, vaan myös konkreettisella tasolla lääketeollisuuden vaikuttaessa yhä enemmän potilassuhteeseen sekä siihen, mitä ja miten tutkitaan.

 

Koska bioetiikan kysymykset ovat luonteeltaan yleensä varsin monitahoisia, on välttämätöntä löytää työkaluja, joiden avulla edetä niiden tarkastelussa. Liian usein bioetiikan ongelmien tarkastelu jää puhtaasti akateemiseksi, suuren yleisön ja päättäjien tehdessä ratkaisuja erilaisten oletusten varassa. Esimerkiksi tieteellistämisen ja auktoriteettiuskon seurauksena voidaan helposti hyväksyä minkä tahansa tieteellisen innovaation käyttöönotto. Launis tuo tärkeänä esimerkkinä esille virheellisen ja jokseenkin mystisen ajatuksen, jonka mukaan tiede edistyy ikään kuin ihmisestä irrallaan, vääjäämättä, mistä syystä innovaatioiden käyttö on hyväksytään fatalistisesti.

Tällaiset, usein tiedepiireissä yleiset ajatukset vaikuttavat helposti tapaan, jolla bioetiikkaa koskevia päätöksiä tehdään. Siksi on tärkeää julkaista bioetiikkaa käsitteleviä teoksia, jotka ovat yleistajuisia ja siten hyödyllisiä laajalle lukijakunnalle.

 

Launis onnistuu yleistajuisuuden säilyttämisessä ensimmäistä osiota lukuun ottamatta hyvin. Teksti on käytännönläheistä ja sisältää monia konkreettisia esimerkkejä. Se ei kuitenkaan syyllisty liialliseen yksinkertaistamiseen tai jankkaamiseen. Aiheita käsitellään tiiviisti ja riittävän monitahoisesti.

 

Kirjan yksi ongelma on sen rakenteessa. Esseekokoelmalta tiukkaa temaattista rakennetta ei toki voikaan odottaa, mutta oppikirjakäytössä tällainen rakenne on paikallaan. Toisistaan suhteellisen irralliset osa-alueet eivät välttämättä anna opiskelijalle riittävän kattavaa kuvaa bioetiikan aiheista. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että oppikirjan roolin voi käsittää myös toisella tavalla, jolloin yleisen katsauksen sijaan oleellista on lukemistollisuus. Lukemistona Launiksen kirja toimii varsin mainiosti. Kirjan eri osa-alueita voi siis hyödyntää erityisesti luentojen tai seminaarien tukena: teos toimii hyvänä oheislukemistona. Toimivuutta tässä roolissa tukee yhtäältä kirjan teoreettinen vahvuus ja toisaalta sen helppolukuisuus sekä käytännönläheisyys.

 

Kirjan parasta antia on prinsiplismin esittely. Launis kartoittaa sinällään teoreettisesti vaativan ja monia meta-eettisiä kysymyksiä herättävän aiheen tiivistetyllä ja kirjan tarkoitukseen nähden kattavalla tavalla. Filosofisesta näkökulmasta tätä kiistanalaista aihetta, jonka mukaan etiikkaa tulee lähestyä objektiivisten ja universaalien periaatteiden sijaan kulttuurisista lähtökohdista, voisi toki tarkastella monitahoisemmin, mutta oppikirjakontekstissa Launiksen tarjoama esittely toimii hyvin. Launis on ehkä käyttänyt maallikon kannalta liian vaikeita termejä ja tiivistänyt tekstiä liiaksi, mutta toisaalta etiikan teoriaan tutustuvan on oltava valmis ajattelemaan myös itse.

 

Sisällöllisesti parasta antia on erityisesti hedelmöityshoitojen tarkastelu. Launis painottaa vanhemmuuden intentionaalista, lapsisuhteeseen liittyvää aspektia sellaisen geenireduktionismin sijaan, jonka mukaan "autenttinen" tai "oikea" vanhemmuus jäsentyy biologian kautta. Sama teema tulee aiemmin esille erottelussa, jonka Launis tekee ihmisolemuksen ja genetiikan välille. Hänen mielestään esimerkiksi biopankkien kehittäminen on tärkeää, sillä biopankkien puute on vakava este lääketieteellisessä tutkimuksessa. Myös kritiikki terveydenhuollon roolieriytymistä kohtaan on arvokasta. Heikointa antia edustaa huumeita koskeva luku, joka tuntuu päättyvän johtopäätökseen, jota luvussa tarkastellut premissit eivät varsinaisesti tue. Päihdeäitien pakkohoitoa koskevassa luvussa taasen kaikki premissit eivät ole vakuuttavia ja vaatisivat lisäpohdintaa (esimerkiksi ajatus, että syntyminen vahingoittuneena voi olla parempi vaihtoehto kuin syntymättä jääminen).

 

Elisa Aaltola

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja

työskentelee tutkijana Isossa-Britanniassa.

 

Tilaa

 

© Areopagus 2017