ARVIOT

Onko poliitikko järjellinen olento?

 

Immanuel Kant: Moraalin metafysiikan perustus

 

Kansanedustaja Jutta Urpilainen kertoi presidentinvaaleja koskevassa artikkelissaan (Demokraatti 23.2.2017) keskustelleensa ministeriaikanaan Saksan liittokansleri Helmut Schmidtin kanssa. Schmidt totesi, ettei ”johtajan ikinä kannata toimia omaatuntoaan vastaan, vaikka kansanvalta toisinaan nostaakin paineita myös siihen suuntaan”.

 

Nykyisessä kansanvallassa asiat voidaan jättää ”omantunnon kysymyksiksi” vain poikkeustapauksessa.  Kansanedustajat elävät siis erilaisessa moraalisessa tilanteessa kuin kansalaiset. Kansalaiset ovat aina yhdessä omantuntonsa kanssa, sen ääntä kuunnellen tai torjuen. Kansanedustajat saavat kuunnella omaatuntoaan, jos heille myönnetään kuuntelulupa.

 

Demokratian perustajiin kuuluva filosofi Immanuel Kant (1724-1804) tutkii Schmidtin esiin nostamaa ongelmaa teoksessaan Moraalin metafysiikan perustus (Areopagus-kustannus, 2014). Itsenäinen tahto tekee Kantin mukaan moraalista ja järjestä yhden ja saman asian. Kansalainen on vastuussa teoistaan, kun toimii oman tahtonsa mukaan. Vastuussa ollessaan hän on moraalinen olento. Itsenäisen tahtonsa mukaan vastuullisesti toimiessaan hän tekee valintoja niin kuin parhaaksi katsoo, eli käyttää järkeään. Näin ollen hän käyttää järkeään vain moraalisena olentona ja on moraalinen olento vain omaa järkeään käyttäessään.

 

Monet kansalaiset moittivat edustajiaan ja jotkut jopa kutsuvat näitä järjettömiksi ja moraalittomiksi olennoiksi. Jotkut toiset kysyvät, kertooko sellainen puhe enemmän kansalaisten tuohtumuksesta kuin edustajien teoista. Kant vastaa tarjoamalla analyysin demokratian perustana olevasta tahdosta.

 

Kantin mukaan järjellinen olento ei pääse millään eroon tahtonsa itsenäisyydestä, vaikka omatunto ja vapaa tahto tuottavatkin hänelle myös harmia ja tuskaa. Ihminen voi kyllä luovuttaa oman tahtonsa toisille, mutta hän tekee sen itsenäisen tahtonsa päätöksellä. Huonompaa päätöstä ei voi tehdä. Toisenvaraiseen tahtoon vajoava ihminen luopuu järjestään ja moraalistaan ja ryhtyy lähteeksi, josta kaikki väärät periaatteet pulppuavat.

 

Politiikan periaatteista kertoo sanonta, jonka mukaan ”lait astuvat voimaan”, jos jotkut kansalaiset eivät alistu hallituksen vaatimuksiin. Lakeja ei siis enää säädä eduskunta. Ne vain ”astuvat voimaan”.  Ennen kuin tällaisella puheella voidaan vaikuttaa elinoloihin, pitää kansan edustajien luopua tahdostaan ja järjestään kahteen kertaan. He luovuttavat ne ryhmäkuria pitävälle eduskuntaryhmälle. Ryhmä luovuttaa ne talouskuria pitävälle hallitukselle.

 

Kansalaisen tuohtumus ja Kantin filosofia johtavat samaan tulokseen: jokainen kansanedustaja on järjetön ja moraaliton olento. Samamielisyys koskee myös politiikan tuloksia. Tuohtunut kansalainen on sitä mieltä, että lait huonontavat elämän laatua. Ne kiristivät, leikkaavat, nöyryyttävät. Näin on, vaikka nykyisillä työmenetelmillä voitaisiin luoda siististi, helposti ja lyhyessä ajassa kohtuullisen hyvät olot kaikille. Kant kysyisi, että ihmekö tuo: laithan ovat huonojen periaatteiden lähteestä pulpahtaneita.

 

Kun kansalaisten yhteisiä asioita hoitavat poliitikot luopuvat itsenäisestä tahdostaan, niin on kysyttävä, kenen tahtoa he sen jälkeen noudattavat. Entisenä valtiovarainmisterinä juuri Urpilainen on oikea henkilö vastaamaan. Hänellä täytyy olla vahva tuntuma siitä, miltä suunnalta kansanvaltaa nostattavat paineet tulevat.

 

Pertti Julkunen

kirjoittaja on tietokirjailija

 

Julkaistu Suomen Kuvalehdessä 9.3.2017

 

Tilaa

 

 

Filosofi asetti 1700-luvulla niin haastavan ihanteen, että nykyihmistä hirvittää

Kantin moraalifilosofia on säilyttänyt radikaalisuutensa

 

Immanuel Kant: Moraalin metafysiikan perustus

 

"On mahdotonta ajatella maailmassa, tai sen ulkopuolellakaan, olevan mitään muuta sellaista, jota voitaisiin pitää rajoituksetta hyvänä, kuin hyvä tahto."

 

Immanuel Kantin (1724–1804) Moraalin metafysiikan perustus on moraalifilosofian klassikko, jos mikä. Vuonna 1785 ilmestyneessä kirjassaan Kant esittelee yhä radikaalin moraalifilosofiansa pääpilarin, ajatuksensa kategorisesta imperatiivista.

 

Kantin ajattelu asettaa niin haastavan ihanteen moraalisille toimijoille, että hyötyajatteluun upotettua nykyihmistä hirvittää. Kantin mukaan hyvä tahto on hyvä pelkästään itsensä takia, ilman ajatusta seurauksista, tai kuten Kant ilmaisee, "se on hyvä pelkän tahtomisen vuoksi".

 

Jos moraalin pohjalla on hyvä tahto, ja jos moraaliperiaatteet laaditaan hyvän tahdon pohjalta, silloin Kantin mukaan teon saavutetulla tai saavuttamattomalla seurauksella ei ole mitään merkitystä kyseisen teon moraalisuutta arvioitaessa.

 

Kant muotoili kategorisen imperatiivin useilla tavoilla. Yksi niistä on: "Minun ei pidä koskaan menetellä muuten kuin siten, että voin samalla myös tahtoa, että maksiimistani tulisi yleinen laki."

Periaatteiden, tai maksiimien jonka mukaan toimimme, on siis noudatettava kategorista imperatiivia ollakseen moraalisia.

 

Kantin ajattelu on niin sanottua velvollisuusetiikkaa. Teko on hyvä, kun se tehdään velvollisuuden pohjalta – velvollisuudesta kategorisen imperatiivin vaatimuksia kohtaan, ilman että ajatustakaan uhrataan omien intressien toteutumiselle. Vain ulkoisista vaikutteista vapaa tahto voi olla omalakinen, vain intresseistä vapaa tahto voi olla, niin, vapaa.

 

Mutta onko tahto vapaa? Olemmehan biologisia olentoja, joita sitovat luonnonlait. Jäisikö vapaa tahto jotenkin näiden lakien ulkopuolelle? Kantin mukaan juuri näin on. Meidän aikamme tavoin myös Kantin aikana kiisteltiin tuon tuosta siitä, onko tahto vapaa vai ei – kun kerran luonnonolioita ollaan.

 

Kuten käsillä olevan kirjan suomentaja Markus Nikkarla toteaa johdannossaan, Kantin aikalainen Christian Wolff (1679–1754) todisteli vapaan tahdon päänmenoksi sen verran hanakasti, että Preussin kuningas Fredrik Vilhelm I antoi Wolffille kaksi päivää aikaa lähteä Hallesta: armeijasta karanneita kun ei olisi voinut kunnolla teostaan syyttää, eiväthän he olisi voineet vapaan tahdon uupuessa olla karkaamisestaan oikeastaan vastuussakaan.

 

Kant jaotteli metafysiikassaan todellisuuden aistimaailmaan ja ymmärryksenmaailmaan, jota isännöi järki. Aistimaailman tapahtumia luonnehtivat tiukahkot syy–seuraus-suhteet, kun taas vapaus on mahdollinen ainoastaan ymmärryksenmaailmassa.

 

Kantin mukaan ymmärryksenmaailman järki laatii itselleen vapaasti kategorisen imperatiivin, jonka mukaiseen toimintaan motivoi pelkkä kunnioitus imperatiivia kohtaan. Koska tahto on vapaa, ihminen voi myös valita toisin. Moraalilakia voidaan noudattaa muistakin syistä kuin pelkästä kunnioituksesta lakia kohtaan. Ihminen voi sotkea moraalipäätöksiinsä halujaan ja toiveitaan, taloudellisia vaikuttimia, tai olla tietoisesti pahansuopa. Ymmärryksenmaailmassa vapaus on välttämätön, mutta moraalisuus ei.

 

Kant ei olisi Kant, jos asia olisi tässä. Vapaus on moraalin kannalta välttämättömyys, mutta tämän välttämättömyyden luonne voi silti jäädä käsittämättä. Kuten Kant itse muotoilee kirjansa viimeisessä lauseessa:

 

"Emme siis tosin käsitä moraalisen imperatiivin käytännöllistä ja ehdotonta välttämättömyyttä mutta käsitämme kylläkin sen käsittämättömyyden, ja vain tätä voi kohtuudella odottaa filosofialta, joka pyrkii periaatteissa saavuttamaan ihmisjärjen rajat."

 

Nyt saadun Moraalin metafysiikan perustuksen takana on sama turkulainen työryhmä kuin runsas vuosi sitten ilmestyneen pääteoksen Puhtaan järjen kritiikki.

 

Suomentajan johdanto on hyödyllinen. Itse käännös taas on sujuvaa ja filosofisestikin perusteltua suomea. Kirja puolustaa hyvin paikkaansa uutena suomennoksena: J. E. Salomaan suomennos Tapojen metafysiikan perustus (1931) jää todistamaan menneestä.

 

Jyrki Alenius, Helsingin Sanomat, 4.8. 2015

 

Tilaa

 

 

© Areopagus 2017