ARVIOT

KOTIMAINEN JOHDATUS KANTIN AJATTELUN KULMAKIVEEN

 

Olli Koistinen: Kant ja Puhtaan järjen kritiikki. Areopagus 2008.

 

Immanuel Kantia (1724-1804) voidaan kiistatta pitää yhtenä modernin länsimaisen filosofian keskeisimmistä nimistä. Kiistaton klassikko on myös hänen niin sanottu ensimmäinen kritiikkinsä, Puhtaan järjen kritiikki (Kritik der reinen Vernunft). Järkälemäinen teos ilmestyi vuonna 1781, ja vuonna 1787 siitä julkaistiin jonkin verran korjailtu laitos.

 

Aikalaislukijoillekin vaikeasta ja ristiriitaisen vastaanoton saaneesta teoksesta on sittemmin tullut uuden ajan yksi tärkeimmistä filosofisista esityksistä, eikä sen merkitys ole vähentynyt 2000-luvulle tultaessa. Olli Koistisen vastikään ilmestynyt teos on ensimmäinen suomenkielinen Puhtaan järjen kritiikkiin keskittyvä Kant-kommentaari.

Puhtaan järjen kritiikissä Kant esittää transsendentaaliseksi idealismiksi kutsutun filosofisen järjestelmänsä vastauksena moniin filosofiaa piinanneisiin ongelmiin. Kantin voidaan katsoa samalla yhdistelevän luovalla tavalla rationalistisen ja empiristisen ajattelun aineksia onnistuen näin rikkomaan eri koulukuntien välisiä rajoja tavoilla, joilla on ollut kauaskantoisia seurauksia.

 

Laajuutensa ja monialaisuutensa takia Puhtaan järjen kritiikki mahdollistaa useita erilaisia lukutapoja, mutta sen keskeisimpänä tehtävänä voidaan pitää inhimillisen ymmärryksen ja järjenkäytön rajojen ja mahdollisuuksien osoittamista. Tällaisena Puhtaan järjen kritiikki toimii metafysiikan kritiikkinä siinä mielessä, että siinä pyritään osoittamaan perinteisten metafyysisten väitteiden ja opinkappaleiden virheellisyys. Niiden perusvirhe on, että kokemuksen maailmaa koskeville väitteille asettamat reunaehdot ylitetään kritiikittä. Kun nämä sen sijaan huomioidaan, esimerkiksi Jumalan olemassaoloa koskevat väitteet ongelmallistuvat kertaheitolla. Tietääksemme jotain tällaisesta olennosta meidän tarvitsisi ylittää kokemuksemme rajat; voimme kuitenkin tietää jotakin vain näiden rajojen puitteissa.

 

Kantin kritiikki ei kuitenkaan ole metafysiikan kannalta yksinomaan tyrmäävä: tilalle Kant tarjoaa lähestymistapaa, jota voisi kutsua mielen metafysiikaksi. Huomio ei enää kohdistu maailmaan sinänsä, vaan ihmiseen ja tämän rakentumiseen kokevana, ajattelevana subjektina.

 

Koistinen aloittaa hahmottelemalla Puhtaan järjen kritiikkiä kokonaisuutena sekä sen eri osien suhdetta toisiinsa. Alkulukujen jälkeen Koistinen etenee Kant-tutkimuksessa usein keskeisiksi katsottuja Puhtaan järjen kritiikin alalukuja seuraamalla. Aivan koko teosta ei siis käydä läpi, mikä on toisaalta ymmärrettävää pelkästään Koistisen kommentaarin tiiviyden takia.

 

Käsitellessään valikoiden Puhtaan järjen kritiikissä esiin nousevia kysymyksiä Koistinen tuo usein esiin taustamotiiveja sille, miksi Kant ajattelee niin kuin ajattelee. Tämä on mielestäni kirjan suurin ansio. Koistinen onnistuu muutenkin aidosti avaamaan Kantin monimutkaista argumentaatiota ja Puhtaan järjen kritiikin sisältämiä filosofisia ongelmia, mikä on Koistisen teoksen tärkein sen monesta ulkomaisesta Kant-kommentaarista erottava piirre.

 

Klassikoiden opiskelua ei ole kuitenkaan syytä jättää pelkästään toisen käden lähteiden varaan. Koistinen toteaakin heti kirjansa saatesanoissa, että hänen esitystään olisi hyvä lukea itse Puhtaan järjen kritiikin kera. Lähitulevaisuudessa lukija voi käyttää myös kotimaista käännöstä, kun kyseinen klassikko julkaistaan ensi kertaa suomeksi.

 

Hemmo Laiho

Tutkija, Turun yliopisto

 

 

Voiko tiskinpesuaineella pelastaa Afrikan lapset?

Yritysvastuusta arvojen alennusmyyntiin

 

• Olli Koistinen: Kant ja Puhtaan järjen kritiikki. Areopagus 2008.

• Sari Kuvaja & Karoliina Malmelin. Vastuullinen yritysviestintä. Kilpailuetua vuoropuhelusta. Edita Publishing 2008.

 

Kun mainos lupasi, että Fairy tekee käteni silkinpehmeiksi, niin valitsin hyvillä mielin muuta astianpesuainetta. Arvostin karheahkoja kännyjäni. En sitä paitsi jaksanut uskoa superlatiiviin, joka väitti vertailujen piiriä määrittelemättä, että aine on hellävaraisinta.

Nyt minua vedetään toisenlaisesta narusta. Luen Pirkka -lehdestä, että jos ostan pullollisen tiskinpesuainetta, niin osallistun taisteluun jäykkäkouristusta vastaan. Jokaisesta K-ruokakaupasta ostetusta Fairy-tuotteesta lahjoitetaan yksi rokote Afrikkaan.

Etiopian lapsista kertovassa jutussa pienet nyytit makaavat äitinsä kainalossa mahdollisimman hiljaisessa ja hämärässä paikassa, sillä melu ja valo pahentavat kuolevan lapsen kouristuksia. Kirjoitus luo jotenkin sievän mielialan. Pieni maja tai vaikkapa vain puun alle tuotu pöytä voi toimia Afrikassa neuvolana. Hiljaiset ja vaatimattomat ihmiset kärsivät. He tarvitsevat apuamme.

 

Minulle selviää, että pelastan yhdellä pullo-ostolla äidin, hänen vielä syntymättömän lapsensa, hänen seuraavat lapsensa ja mahdollisesti myös kylän kätilön. Pitäisiköhän ainetta ostaa enemmän? Rokotetta lahjoitetaan vain kahden kuukauden aikana tehdyistä ostoista. Asialla on siis kiire, sillä hyväntekeväisyys ei pian ole enää mahdollista. Mitä jos ostaisin pesuainetta varastoon? Vaikka 12 pulloa, sehän säilyy? No enpä tiedä. Mutta selvää on, että en mene ostamaan astia-ainetta Siwasta tai Sokokselta. Ainakin yksi pullo minun on Keskolta ostettava. Muuten tapan äidin lapsineen.

 

Pyhyyden tehtailua

 

Sari Kuvajan ja Karoliina Malmelinin kirja vastuullisesta yritysviestinnästä kertoo, että yritysten on oikeutettava olemassaolonsa hyviä töitä tekemällä ja hyvistä töistä on niille monenlaista hyötyä. Hyvät työt luovat luottamusta ja luottamus korottaa osakkeiden arvoa.

Hyvät työt eivät hyödytä vain yksittäisiä yrityksiä. Greenpeacen tiedottajana tunnetuksi tullut Kuvaja ja Helsingin yliopiston tutkijana toimiva Malmelin korostavat, että kun hyviä töitä tehdään, niin liike-elämän yleinen uskottavuus paranee ja siihen kohdistetun sääntelyn vaatimukset vähenevät. Kirjoittajat eivät lupaa hyvien töiden palkaksi ainoastaan lisää rahaa, vaan myös sen, että koko liike-elämää vaaniva julkisten rajoitusten uhka väistyy.

 

Kuvajan ja Malmelinin opettaman "yritysvastuun viestinnän" näkökulmasta rokotuskampanja ei vaikuta pelkältä pesuaineen myyntitempulta. Afrikan äitejä käytetään välineinä, joiden avulla tehdään selväksi, että Keskon johtajat eivät ole pahoja publikaaneja, vaan hurskaita ihmisiä.

 

Päättelemme, että kun heidän kaltaisiaan yritysjohtajia on olemassa, niin Afrikassa sen enempää kuin Suomessakaan ei tarvita julkisiin säännöksiin perustuvaa terveydenhoitoa. Myös Keskon työntekijöiden työaikojen sääntelystä tai automarkettien rakentamisen rajoittamisesta keskusteleminen on turhaa, kun tiedämme, että hyvät johtajat kantavat vastuuta.

 

Kantin kultainen sääntö

 

Toinen lukemani uutuuskirja esittelee erilaisen etiikan kuin Kuvaja ja Malmelin. Turun yliopiston professorina toimiva Olli Koistinen löytää vastuun alkuperän huomauttamalla Immanuel Kantin (1724-1804) filosofiaa koskevassa tutkimuksessaan, että teon tekijä on tekonsa ensimmäinen aiheuttaja. Kuvajan ja Malmelinin mukaan vastuu syntyy kauempana. Yritys "kuuntelee sidosryhmiään" ja toimii niiden mieliksi.

Koistisen esittelemässä velvollisuusetiikassa oikeudenmukainen ihminen ei laskelmoi tekojensa seurauksia, vaan tekee oikein pelkästään siksi, että tahtoo tehdä oikein. "Sidosryhmälähtöinen yritysvastuu" kehottaa puolestaan hyviin töihin siksi, että niistä koituu tekijälle kilpailuetua, mainetta, osakkeiden arvonnousua, rajoitusten välttämistä ja muita hyviä seurauksia.

 

Kantin filosofian taustalla on Matteuksen evankeliumin ehdotus: "kaikki, mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää tekin samoin heille". Vastuu on tässä katsannossa valmiutta vastata kysymyksiin. Vastuullinen tahtoo tehdä sellaisia tekoja, että voi vastata kenelle hyvänsä kysyjälle, tahtooko hän, että hänelle tehdään samoin kuin hän teki toisille.

Hyvien töiden palkinnoilla voi olla hyviä ja huonoja seurauksia. Kuvajan ja Malmelinin yrityksille lupaama julkisen sääntelyn purkaminen aiheuttaa maailmalla terveyskatastrofeja. Taudit lisääntyvät, joten rokotetta ja Fairya menee entistä paremmin kaupaksi. Toisaalta sääntelemättömästi vastuullinen talouselämä on saanut aikaan myös vuoden 2009 laman, josta ei ole iloa kaikille yritysjohtajillekaan.

Kuvajalta ja Malmelinilta pitää kysyä, voisiko velvollisuusetiikkaan perustuva julkinen sääntely tuottaa sittenkin parempaa elämää kuin laskelmamoraali. Mikään ei takaa, että kummallakaan olisi aina hyviä seurauksia. Etiikoita kannattaakin vertailla sen mukaan, miltä ne tuntuvat tässä ja nyt.

 

Puhtaat astiat ja omatunto

 

Julkisten palvelujen politiikka joutuu vastaamaan tekojen tarkoittamattomistakin seurauksista, joten siinä voi aina aistia pienen kunniallisuuden häivähdyksen. "Visioidensa" ja "missioidensa" mukaan arvoja ostava ja myyvä yritysvastuun sidosryhmälähtöinen viestintä sen sijaan tuottaa eettistä saastetta, joka tekee yhteiskunnan ilmapiirin pahanhajuiseksi.

 

Kantin filosofian hengessä kuuluu kysyä: tahdotteko että omaa ja lastenne terveydentilaa koskevia välittömiä uhkia käytetään tiskinpesuaineen myynnin välineenä? Tahdotteko elää järjestelmässä, jossa saisitte rokotetta välittömästi uhkaavaa tuskallisesti tappavaa tautia vastaan vain siinä tapauksessa, että joku sattuisi ostamaan maapallon toisella puolella pullollisen tiskinpesuainetta?

 

PERTTI JULKUNEN

Turun Sanomat, julkaistu 7.1.2009

 

 

Voiko tiskinpesuaineella pelastaa Afrikan lapset?

Yritysvastuusta arvojen alennusmyyntiin

 

• Olli Koistinen: Kant ja Puhtaan järjen kritiikki. Areopagus 2008.

• Sari Kuvaja & Karoliina Malmelin. Vastuullinen yritysviestintä. Kilpailuetua vuoropuhelusta. Edita Publishing 2008.

 

Kun mainos lupasi, että Fairy tekee käteni silkinpehmeiksi, niin valitsin hyvillä mielin muuta astianpesuainetta. Arvostin karheahkoja kännyjäni. En sitä paitsi jaksanut uskoa superlatiiviin, joka väitti vertailujen piiriä määrittelemättä, että aine on hellävaraisinta.

Nyt minua vedetään toisenlaisesta narusta. Luen Pirkka -lehdestä, että jos ostan pullollisen tiskinpesuainetta, niin osallistun taisteluun jäykkäkouristusta vastaan. Jokaisesta K-ruokakaupasta ostetusta Fairy-tuotteesta lahjoitetaan yksi rokote Afrikkaan.

Etiopian lapsista kertovassa jutussa pienet nyytit makaavat äitinsä kainalossa mahdollisimman hiljaisessa ja hämärässä paikassa, sillä melu ja valo pahentavat kuolevan lapsen kouristuksia. Kirjoitus luo jotenkin sievän mielialan. Pieni maja tai vaikkapa vain puun alle tuotu pöytä voi toimia Afrikassa neuvolana. Hiljaiset ja vaatimattomat ihmiset kärsivät. He tarvitsevat apuamme.

 

Minulle selviää, että pelastan yhdellä pullo-ostolla äidin, hänen vielä syntymättömän lapsensa, hänen seuraavat lapsensa ja mahdollisesti myös kylän kätilön. Pitäisiköhän ainetta ostaa enemmän? Rokotetta lahjoitetaan vain kahden kuukauden aikana tehdyistä ostoista. Asialla on siis kiire, sillä hyväntekeväisyys ei pian ole enää mahdollista. Mitä jos ostaisin pesuainetta varastoon? Vaikka 12 pulloa, sehän säilyy? No enpä tiedä. Mutta selvää on, että en mene ostamaan astia-ainetta Siwasta tai Sokokselta. Ainakin yksi pullo minun on Keskolta ostettava. Muuten tapan äidin lapsineen.

 

Pyhyyden tehtailua

 

Sari Kuvajan ja Karoliina Malmelinin kirja vastuullisesta yritysviestinnästä kertoo, että yritysten on oikeutettava olemassaolonsa hyviä töitä tekemällä ja hyvistä töistä on niille monenlaista hyötyä. Hyvät työt luovat luottamusta ja luottamus korottaa osakkeiden arvoa.

Hyvät työt eivät hyödytä vain yksittäisiä yrityksiä. Greenpeacen tiedottajana tunnetuksi tullut Kuvaja ja Helsingin yliopiston tutkijana toimiva Malmelin korostavat, että kun hyviä töitä tehdään, niin liike-elämän yleinen uskottavuus paranee ja siihen kohdistetun sääntelyn vaatimukset vähenevät. Kirjoittajat eivät lupaa hyvien töiden palkaksi ainoastaan lisää rahaa, vaan myös sen, että koko liike-elämää vaaniva julkisten rajoitusten uhka väistyy.

 

Kuvajan ja Malmelinin opettaman "yritysvastuun viestinnän" näkökulmasta rokotuskampanja ei vaikuta pelkältä pesuaineen myyntitempulta. Afrikan äitejä käytetään välineinä, joiden avulla tehdään selväksi, että Keskon johtajat eivät ole pahoja publikaaneja, vaan hurskaita ihmisiä.

 

Päättelemme, että kun heidän kaltaisiaan yritysjohtajia on olemassa, niin Afrikassa sen enempää kuin Suomessakaan ei tarvita julkisiin säännöksiin perustuvaa terveydenhoitoa. Myös Keskon työntekijöiden työaikojen sääntelystä tai automarkettien rakentamisen rajoittamisesta keskusteleminen on turhaa, kun tiedämme, että hyvät johtajat kantavat vastuuta.

 

Kantin kultainen sääntö

 

Toinen lukemani uutuuskirja esittelee erilaisen etiikan kuin Kuvaja ja Malmelin. Turun yliopiston professorina toimiva Olli Koistinen löytää vastuun alkuperän huomauttamalla Immanuel Kantin (1724-1804) filosofiaa koskevassa tutkimuksessaan, että teon tekijä on tekonsa ensimmäinen aiheuttaja. Kuvajan ja Malmelinin mukaan vastuu syntyy kauempana. Yritys "kuuntelee sidosryhmiään" ja toimii niiden mieliksi.

Koistisen esittelemässä velvollisuusetiikassa oikeudenmukainen ihminen ei laskelmoi tekojensa seurauksia, vaan tekee oikein pelkästään siksi, että tahtoo tehdä oikein. "Sidosryhmälähtöinen yritysvastuu" kehottaa puolestaan hyviin töihin siksi, että niistä koituu tekijälle kilpailuetua, mainetta, osakkeiden arvonnousua, rajoitusten välttämistä ja muita hyviä seurauksia.

 

Kantin filosofian taustalla on Matteuksen evankeliumin ehdotus: "kaikki, mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää tekin samoin heille". Vastuu on tässä katsannossa valmiutta vastata kysymyksiin. Vastuullinen tahtoo tehdä sellaisia tekoja, että voi vastata kenelle hyvänsä kysyjälle, tahtooko hän, että hänelle tehdään samoin kuin hän teki toisille.

Hyvien töiden palkinnoilla voi olla hyviä ja huonoja seurauksia. Kuvajan ja Malmelinin yrityksille lupaama julkisen sääntelyn purkaminen aiheuttaa maailmalla terveyskatastrofeja. Taudit lisääntyvät, joten rokotetta ja Fairya menee entistä paremmin kaupaksi. Toisaalta sääntelemättömästi vastuullinen talouselämä on saanut aikaan myös vuoden 2009 laman, josta ei ole iloa kaikille yritysjohtajillekaan.

Kuvajalta ja Malmelinilta pitää kysyä, voisiko velvollisuusetiikkaan perustuva julkinen sääntely tuottaa sittenkin parempaa elämää kuin laskelmamoraali. Mikään ei takaa, että kummallakaan olisi aina hyviä seurauksia. Etiikoita kannattaakin vertailla sen mukaan, miltä ne tuntuvat tässä ja nyt.

 

Puhtaat astiat ja omatunto

 

Julkisten palvelujen politiikka joutuu vastaamaan tekojen tarkoittamattomistakin seurauksista, joten siinä voi aina aistia pienen kunniallisuuden häivähdyksen. "Visioidensa" ja "missioidensa" mukaan arvoja ostava ja myyvä yritysvastuun sidosryhmälähtöinen viestintä sen sijaan tuottaa eettistä saastetta, joka tekee yhteiskunnan ilmapiirin pahanhajuiseksi.

 

Kantin filosofian hengessä kuuluu kysyä: tahdotteko että omaa ja lastenne terveydentilaa koskevia välittömiä uhkia käytetään tiskinpesuaineen myynnin välineenä? Tahdotteko elää järjestelmässä, jossa saisitte rokotetta välittömästi uhkaavaa tuskallisesti tappavaa tautia vastaan vain siinä tapauksessa, että joku sattuisi ostamaan maapallon toisella puolella pullollisen tiskinpesuainetta?

 

PERTTI JULKUNEN

Turun Sanomat, julkaistu 7.1.2009

 

 

Tahto sinänsä

 

Olli Koistinen: Kant ja Puhtaan järjen kritiikki. Areopagus 2008.

 

Immanuel Kantin (1724–1804) filosofiasta ei ole tehty Suomessa suurta yleisöä koskettavia tutkimuksia sitten J. E. Salomaan (1891–1960) päivien. Myös Olli Koistisen kirjoittaman Kant-uutuuden ansiot jäävät vielä akateemiselle tasolle. Niihin kuuluu Kantin terminologian kiinnostava esittely. Mutta tutkielman henki vihjaa, että Kantista käydään keskustelua, joka voi tuottaa järkeen käypiä ja asioihin vaikuttavia tuloksia.

 

Koistinen selvittää, mitä järkeä on Kantin 1000-sivuisessa pääteoksessa. Hän paljastaa vasta aivan pienen kirjansa viimeisillä sivuilla, miten puhtaan järjen järki löytyy käytännöllisen järjen alueelta, eli moraalista. Esitystapa on jännittävä, mutta mukaan lähteminen vaatii lukijalta valmista Kant-kiinnostusta.

 

Voimme selittää luonnon ilmiöitä mielemme kategorioiden avulla näiden tai noiden syiden seurauksiksi. Teon tekijä sen sijaan on tekonsa ensimmäinen aiheuttaja. Järjellisen olion tahto ei noudata ilmiömaailman kausaalisia lakeja. Tässä katsannossa ihminen on Olio Sinänsä.

 

Kausaalisuuden ja vapauden antinomian ratkaisu vie lukijan poliittisten valintojen lähteelle. Voimme päättää kausaaliketjujen risteyksissä, sallimmeko itsemme tietävän, että teemme tekomme vapaan tahtomme perusteella, vai uskottelemmeko, että jokin ohjaa meitä. Päätös on poliittinen, sillä siitä riippuu, miten yhteisiin asioihin vaikuttavista teoista otetaan vastuu.

 

Koistinen kuljettaa lukijansa aivan poliittisten päätelmien partaalle, mutta jättää hänet siihen. Hän ei ajattele lukijan puolesta eikä jatka pitemmälle kuin Kant velvoittaa ja akateeminen perinne oikeuttaa.

 

Pertti Julkunen

 

 

Analyyttisesti Kantin Kritiikistä

 

Olli Koistinen: Kant ja Puhtaan järjen kritiikki. Areopagus 2008.

 

Immanuel Kantin Kritik der reinen Vernunft, joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1781 (toinen painos monin muutoksin vuonna 1787), lienee kaikkien alaa vähänkään tuntevien mielestä filosofian historian keskeisimpiä teoksia. Harrastipa millaista filosofiaa tahansa, on hallittava Kantin perusnäkemykset. Turun yliopiston teoreettisen filosofian professori Olli Koistinen tekeekin suomalaisille filosofian tutkijoille ja opiskelijoille palveluksen esitellessään Kantin ajattelun kiemuroita ytimekkäässä johdantoteoksessaan, joka suppeudestaan huolimatta yltää myös omaperäisiin tulkinnallisiin linjauksiin. Koistinen on kiistatta maamme parhaita Kant-eksperttejä. Hän on johtanut Kantin pääteoksen käännöstyöryhmää, Puhtaan järjen kritiikin onkin tarkoitus ilmestyä suomeksi lähiaikoina.

Koistisen lähestymistapaan on varmasti vaikuttanut se, että hän on tutkinut aiemmin runsaasti Kantia edeltäviä suuria metafyysikkoja, kuten Descartesia ja Spinozaa. Turun yliopiston filosofian laitos on pitkälti Koistisen ja hänen oppilaittensa myötä tullut tunnetuksi muun muassa korkeatasoisesta varhaisen uuden ajan filosofian tutkimuksesta. Niinpä Koistinen lukee Kantin Kritiikkiäkin osin näiden edeltäjien sekä Kantin omien esikriittisten kirjoitusten valossa. Varhaistekstien ohella hän viittaa Kantin metafysiikan luentoihin. Tämä on hänen teoksensa rikkaus (mutta ehkä jossain määrin myös sen rajoitus). Kirjan suuria vahvuuksia ovat – painavan historiallisen asiantuntemuksen ohella – kirkas analyyttisyys ja argumentatiivisuus.

Tyylilleen tunnusomaisesti Koistinen purkaa Kantin monesti vaikeaselkoiset ajatuskulut kuulaiksi argumenteiksi, joiden pätevyyttä voidaan arvioida. Koistinen on uskoakseni oikeassa korostaessaan Puhtaan järjen kritiikin metafyysisyyttä: kyse ei ole ”vain” tieto-opin perusteiden uudelleenarvioimisesta ja perinteisen (esikantilaisen) metafysiikan kritiikistä vaan suuressa määrin metafysiikasta itsestään.

Ennen siirtymistään Kantin Kritiikin päälukujen tarkasteluun Koistinen luo katsauksen Kritiikkiin nimenomaan metafysiikkana. Tätä seuraavaa esitys transsendentaalisesta estetiikasta ja siihen liittyen transsendentaalisesta idealismista, kolmannessa luvussa erinomainen eksplikaatio transsendentaalisesta analytiikasta (joka sisältää legendaarisen vaikean transsendentaalisen deduktion) sekä neljänneksi varsin valikoiva transsendentaalisen dialektiikan eli rationaalisen psykologian, kosmologian ja teologian virheargumenttien käsittely.

Tämä selkeä rakenne heijastaa tutkimuskohteena olevan teoksen rakennetta; vain näitä ”transsendentaalisen alkeisopin” teemoja seuraavan lyhyehkön ”transsendentaalisen metodiopin” Koistinen on jättänyt esityksestään kokonaan pois.

 

Jatkumotulkinta

 

Moni Kantin lukija saattaa hämmästyä kuullessaan Koistisen kertovan, että ”kukin ajatteleva subjekti, sinä ja minä, on olio sinänsä” (s. 14). Eikö olioiden sinänsä pitänyt olla jotakin täysin tietokykymme tuolle puolen jäävää? Olemmeko me itse kantilaisia olioita sinänsä? Entä missä mielessä (muut) oliot sinänsä voivat ”vaikuttaa” meihin (vrt. s. 43), jos kausaliteetin kategoria rajautuu ilmiömaailmaan eikä tavoita olioita sinänsä? Näihin ja moniin muihin Kantin ymmärtämistä vaikeuttaviin ongelmiin Koistinen johdattelee luotettavan oppaan tavoin, joskin (kuten tuonnempana toteamme) kiistanalaisiinkin tulkintoihin päätyen.

Olennaista on nähdä, että Puhtaan järjen kritiikissä on kyse metafysiikasta. Erityisesti Koistisen kuvio sivulla 21 on valaiseva. Puhtaan järjen kritiikki – siis ei teos vaan tämänniminen tutkimusala tai –toiminta – näyttäytyy siinä puhtaan metafysiikan eli transsendentaalisen filosofian osaksi, joka tutkii aprioristen käsitteiden ja periaatteiden alaa ja rajoja. Tämän lisäksi puhtaaseen metafysiikkaan kuuluu ontologia, joka käsittelee aprioristen käsitteiden ja periaatteiden lähdettä. Puhtaan järjen kritiikissä on tilaa molemmille, samoin kuin sovelletun metafysiikan, erityisesti sielua, maailmaa kokonaisuutena ja Jumalaa koskevien oppien, kriittiselle arviolle. Koistisen mukaan Kritiikki on jopa ”ennen kaikkea kirja metafysiikasta ja sen mahdollisuudesta” (23). Siinä missä monet merkittävät Kant-tutkijat, esimerkiksi Henry E. Allison paljon luetussa teoksessaan Kant’s Transcendental Idealism: An Interpretation and Defense (1983, uudistettu painos 2004), ovat korostaneet Kantin teoksen ja etenkin hänen transsendentaalisen idealisminsa merkitystä metafysiikan torjujana, Koistisen Kant on häpeämätön metafyysikko. Vaikka transsendentaalinen analytiikka (Kantin itsensäkin mukaan) astuu perinteisen ontologian tilalle, Koistinen muistuttaa, että analysoidessaan ymmärryksen ja arvostelman käsitteitä – ja päätyessään tätä kautta kuuluisaan ymmärryksen kategorioiden deduktioon – Kant analysoi ”objektin yleensä” käsitettä, ”ja juuri tämä on yksi metafysiikan tärkeimpiä kysymyksiä” (s. 56). Metafysiikka on itse asiassa mahdollista vain transsendentaalisen idealismin puitteissa (s. 96).

Koistisen tulkintaa voitaneen nimittää jatkumotulkinnaksi. ”Kantin filosofia istuu hyvin perinteiseen havainnon filosofiaan” omaksuessaan representationaalisen realismin, jonka mukaan emme havaitse ulkoisia olioita suoraan vaan representaatioiden (mielteiden, Vorstellungen) välityksellä, kuitenkin niin, että representaatiomme ovat riippuvaisia ulkoisesta ”tosiolevasta”: ilmentymien perusta on olioissa sinänsä (s. 47). Kant siis osin seuraa ja osin (merkittävästikin) korjailee edeltäjiensä käsityksiä olemassaolosta, havainnosta ja tiedosta. Koistisen mukaan hän ei kuitenkaan suorita sellaista radikaalia vallankumousta, jota on usein Kantin yhteydessä korostettu, ja jota esimerkiksi Allison painottaa pitäessään Kantin ”transsendentaalista käännettä” ratkaisevana siirtymänä pois ”teosentrisestä” tavasta tarkastella tietoa kohti ”antroposentristä” tapaa.

Kantin voidaan Koistisen mukaan jopa ”nähdä lähestyvän Descartesin filosofian perusajatusta” opissa transsendentaalisen apperseption alkuperäisestä ykseydestä, jonka mukaan ”Minä ajattelen” on voitava liittää kaikkiin representaatioihini (s. 75). Näillä kohdin olisin taipuvainen muistuttamaan Kantin radikaalista antikartesiolaisuudesta: siinä missä minuus on Descartesille lopulta substanssi, olio maailmassa, se on Kantille näkökulma maailmaan, ei aineeton sielullinen objekti vaan jotakin sellaista, minkä kautta maailma objekteineen voi olla kokemuksellisesti annettu.

Vaikka Kantin kartesiolaisia ja muita esikriittisiä juuria olisi turha kiistää, lukija voi – ainakin ennen kuin etenee neljännen luvun paralogismitarkasteluihin asti – jopa saada sellaisen harhakäsityksen, että Kant olisi sitoutunut Descartesin dualismin kaltaisiin metafyysisiin oppeihin.

En myöskään ole varma, kuinka hyödyllistä Kantin ymmärtämisen kannalta on Descartesin objektiivisen ja formaalisen todellisuuden välisen käsitteellisen erottelun tekeminen. Koistisen mukaan Kant katsoo (Descartesin termein), että ”avaruus ja aika ovat kyllä havaittujen olioiden objektiivisia piirteitä, mutta niiltä silti puuttuu formaalinen todellisuus” (s. 40–41). Tässä ”objektiivinen” viittaa ajatuksen objektina olemiseen, ”formaalinen” aktuaaliseen, mielen ulkoiseen olemiseen (vrt. myös sanasto, s. 141–142). Kantiin vasta tutustuva lukija saattaa olla ymmällään, kun todetaan, että ilmentymän muoto, jonka havaitsija (subjekti) tuottaa, on erotettava sen materiasta, jota vastaa jokin formaalisti reaalinen (s. 41). Muodon sijasta formaalista (formaalisti todellista) onkin materia; muodolla taas ei ole formaalia vaan objektiivinen todellisuus.

Terminologisissa ratkaisuissaan Koistinen pysyttelee pitkälti perinteessä. Väistämättä ongelmallisen Anschauungin hän kääntää englanninnosten tapaan ”intuitioksi” (esim. s. 27) eikä siis seuraa Vesa Oittisen Prolegomena-suomennoksen (1997) ilmaisua ”havainnointi”. Joskus Koistinen onnistuu osuvilla sananvalinnoilla ilmaisemaan Kantin tarkoituksia ehkä paremmin kuin Kant itse: havaintoon (Wahrnehmung), toisin kuin intuitioon (Anschauung), liittyy ”nuuskinta”(!), koska havainto vie aikaa intuition yhtäkkisyyteen verrattuna (s. 27); sisäisellä aistilla taas ”etsimme sitä, mitä on mielessämme” (s. 49). Punnitut käsitteelliset ja kielelliset ratkaisut osoittavat, että kirjoittaja on lukenut Kantia pitkään ja perusteellisesti. Kantin Erscheinungit puolestaan ovat Koistiselle ”ilmentymiä”, eivät ”ilmiöitä” (esim. s. 28). Lienevätkö kovasti odotetun Kritiikin suomennoksen käännösratkaisut samoja? Koistinen selostaa useimmat käyttämänsä peruskäsitteet onnistuneesti, mutta paikoin taustoituksia voisi tarjoilla enemmän: esimerkiksi metafyysinen realismi (s. 44) jää selittämättä.

 

Idealismi, vapaus ja oliot sinänsä

 

Yksi Koistisen omista tutkimustuloksista, jota hän ehdottaa ratkaisuksi transsendentaalisen deduktion sekavuuksiin, on se, että ”Bdeduktion [vuoden 1787 toiseen painokseen sisältyvän transsendentaalisen deduktion version] toisen vaiheen tarkoituksena on osoittaa, että kaikki havainto on kyllä välttämättä kategorioiden mukaista, mutta ei kategorioiden määräämää” (s. 85). Deduktiota käsittelevä jakso ja sitä seuraava Kantin skematismin esittely lienevätkin teoksen omaperäisintä antia. Myös neljännen luvun erittelyt paralogismeista, antinomioista ja puhtaan järjen ideaalista ovat selektiivisyydestään huolimatta ansiokkaita. Tulkintakysymysten yksityiskohdista, tekstuaalisesta evidenssistä puhumattakaan, on tässä mahdotonta käydä kiistelemään.

Toisinaan Koistisen tapa muotoilla transsendentaalisen idealismin perusajatuksia on kuitenkin mielestäni ongelmallinen – ja osoittaa

hänen sidonnaisuutensa sellaisiin perinteisen (”esikriittisen”?) metafysiikan lähtökohtiin, joista Kantin itsensä voidaan väittää (ainakin varauksellisesti) luopuneen. En esimerkiksi sanoisi, että transsendentaalisen idealismin ”perusajatu[ksen]” mukaan ”fysikaalisuus on pohjimmiltaan kausaalisesti tehotonta ilmentymää subjektin aistimellisuudessa” (s. 106). Koistisen kritiikki ajattelun aivotapahtumiksi palauttamaan pyrkivää reduktiivista fysikalismia vastaan on toki osuvaa, mutta miksi fysikaalisuus olisi ”kausaalisesti tehotonta”, jos kausaalisuus nimenomaan Kantin mukaan kategorisoi ilmentymien maailmaa, luontoa?

Kausaalisuus – luonnon kausaalisuudeksi ymmärrettynä – soveltuu vain tuohon (fysikaaliseen) maailmaan; ajattelun maailman (intelligiibelin maailman) tarkasteleminen edellyttää toisenlaisia – erityisesti moraalisia – käsitteitä. Koistinen näyttää otaksuvan, että Kantille ”todellinen” maailma on loppujen lopuksi olioiden sinänsä maailma, jossa ajattelevat subjektit jonkinlaisina kartesiolaisina egoina majailevat (vaikka paralogistisia virhepäätelmiä sielun substantiaalisuudesta onkin varottava).

Katsoisin pikemminkin, muiden muassa edellä mainitun Henry Alisonin tulkintoja (tosin vain osittain) seuraillen, ettei Kantin mukaan ole ”toista”, tuonpuoleista olioiden sinänsä maailmaa vaan vain yksi maailma, johon on valittavissa erilaisia tarkastelunäkökulmia. Koistinen varoo ottamasta vahvaa kantaa Allisonin puolustamaan ”yhden maailman tulkintaan” olioiden sinänsä ja ilmentymien transsendentaalisesta erosta, mutta hän näyttää implisiittisesti asettuvan ”kahden maailman tulkinnan” kannalle, jossa ”todellinen” kausaalinen tehokkuuskin piileskelee olioiden sinänsä maailmassa ilmentymien tuolla puolen.

Entä väittääkö Kant todellakin kolmannen antinomian teesin ja antiteesin olevan molempien tosia (s. 127)? Eikö hän yritä osoittaa, ettei teoreettisen järjen näkökulmasta voida ratkaista, onko vapauden kausaliteetti todellista, ja että asia on siksi Puhtaan järjen kritiikissä jätettävä problemaattiseksi – kunnes asia selvitetään Käytännöllisen järjen kritiikissä (1788) tuomalla moraalin näkökulma mukaan ja osoittamalla vapaus käytännöllisen järjen postulaatiksi? Pari sivua myöhemmin Koistinen toteaakin varovaisemmin, että ”transsendentaalisessa idealismissa kolmannen antinomian teesiä ja antiteesiä voidaan molempia pitää tosina” (s. 129; korostus minun).

Olemmeko siis vapaina subjekteina olioita sinänsä? Kun minä yhdistelee arvostelmien loogisten muotojen avulla aistimellisuuden tarjoamaa materiaalia ja alistaa sitä käsitteille, tämä on transsendentaalisen subjektin aktiivista toimintaa. Tällainen subjekti, moninaisuutta yhdistävä minä, intelligenssi, on Koistisen mukaan Kantille olio sinänsä (s. 129). Vapaissa teoissa toimijoina ovat oliot sinänsä, jotka saattavat alkuun uusia kausaaliketjuja – toki ”yhteistyössä ulkoisten olioiden sinänsä kanssa” (s. 133). Ilmentymät ovat kausaalisesti tehottomia, riippuvaisia olioista sinänsä, jotka ovat ”ensimmäisiä syitä” (s. 135). Tässä Kant vääntyy jo niin raskaaksi metafyysikoksi, että tunnen putoavani kyydistä. Kantin ajatuksia on mahdollista tulkita monin tavoin, mutta lukisin hänen apperseption ykseyttä (”Minä ajattelen”) ja paralogistisia sekaannuksia käsitteleviä tarkastelujaan yrityksinä luopua ajattelemasta minää oliona – sen enempää fenomenaalisena kuin noumenaalisenakaan. Minä, filosofisesti (transsendentaalisesti) tarkasteltuna, on pikemminkin ”maailman raja” kuin mikään olio maailmassa, kuten Ludwig Wittgenstein asian Tractatus-teoksessaan (1921) ilmaisi.

Aivan neljännen luvun lopussa Koistinen muotoilee kantansa ”perspektivistiseen” yhden maailman tulkintaan paremmin sopivalla tavalla (s. 135): ”Luonnon objektina tarkasteltuna ihmisen tekojen tulokset ovat aikaisempien tapahtumien determinoimia. Silloin kun ajattelemme ihmistä olio[n]a sinänsä hänen tekonsa ovat vapaita ja hän on niiden ensimmäinen syy.” Tätä on mahdollista lukea niin, että ilmentymän (luonnon objektin) ja olion sinänsä välinen ero ei ole ”eri maailmojen” tai erilaisten objektien (objektiluokkien) välinen vaan tarkastelutapojen tai näkökulmien ero, joskaan Koistinen ei liene tarkoittanut sanojaan näin luettaviksi.

Joka tapauksessa hän muistuttaa lyhyessä ”Lopuksi”-jaksossaan osuvasti siitä, että Puhtaan järjen kritiikki, erityisesti kolmas antinomia, on keskeinen lähtökohta myös Kantin moraalifilosofiaan. Kantin etiikasta kiinnostunut ei voi välttää vapautta käsitteleviä transsendentaalisen dialektiikan pohdintoja eikä siten myöskään ensimmäisen Kritiikin ydinoppia, transsendentaalista idealismia – eikä näin ollen, jos Koistinen on oikeassa, metafysiikkaa. Samalla on kuitenkin muistettava, ettei Kantin projektin metafyysisyyden tunnustaminen edellytä Koistisen tulkintaa, jossa oliot sinänsä nousevat keskeiseen rooliin edellä esitetyllä tavalla. Transsendentaalinen idealismi voi tarjota lähtökohdan ”inhimillisen maailman” – inhimillisin käsittein ja intuition muodoin jäsentyvän maailman – peruspiirteiden (kategorioiden) tarkasteluun ja tässä mielessä olla metafysiikkaa, vaikka ilmentymien ”taakse” ei postuloitaisikaan niistä erillisiä olioita sinänsä.

Oma kantani kysymykseen Puhtaan järjen kritiikin asemasta suhteessa metafysiikkaan etsiytyisi siis jonnekin Koistisen vahvasti metafyysisen tulkinnan ja Allisonin korostetun antimetafyysisen tulkinnan välimaastoon. Transsendentaalinen idealismi ei ole pelkkää metafysiikan kritiikkiä, kuten Allison näyttää ajattelevan, mutta Kantia ei myöskään tarvitse nähdä olennaisesti Descartesia ja muita varhaisen uuden ajan metafyysikkoja seuraavana ajattelijana.

 

Lukuohjeeksi

 

Parhaiten Koistisen asiantuntevasti kirjoitettu kirja palvellee sellaista Kantiin syventyvää lukijaa, jolla on jo perustiedot aiheesta. Ihanteellista olisikin lukea rinnakkain Koistista ja Kantia itseään. Harmillisesti teokseen on jäänyt jokseenkin runsaasti paino- ja kielivirheitä, jotka joskus jopa sotkevat muuten kirkasta argumentaation kulkua. Yksi oikolukukierros lisää olisi ollut tarpeen. Kenties turkulaisella pienkustantamolla ei ole ollut riittäviä resursseja kielenhuollon järjestämiseen. Paikoin myös liioitellun arkikieliset ilmaisut hämmentävät: ”Kantin systeemistä pääsisi ilmat pihalle, mikäli käsitteelliset [Jumalan] olemassaolon todistukset olisivat mahdollisia” (s. 102).

Kirjallisuusluettelossaan Koistinen on erittäin valikoiva. Kommentaattoreista listalle ovat päässeet vain Allison sekä Dieter Henrich ja Beatrice Longuenesse. Olisi luontevaa mainita muutama muukin, esimerkiksi angloamerikkalaisen Kant-tutkimuksen uuteen nousuun 1900-luvun jälkipuoliskolla ratkaisevasti vaikuttanut P. F. Strawson sekä tuoreemmista tulkitsijoista vaikkapa Paul Guyer ja Suomessakin Kantista luennoinut Kenneth R. Westphal. Ankkuroitumalla hiukan eksplisiittisemmin tulkintakirjallisuuteen Koistinen olisi tuonut myös omat uutuutensa paremmin esiin. Toisaalta on ymmärrettävää, että hän on halunnut välttyä eksymästä keskenään kiistelevien lukutapojen loputtomaan moninaisuuteen. Kantistahan on kirjoitettu ei vain hyllymetreittäin vaan kirjastoittain – ja Koistisen kontribuutio keskusteluun ansaitsee kyllä tulla tarkoin luetuksi.

 

Sami Pihlström

Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston käytännöllisen filosofian professori ja Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian dosentti.

 

Tilaa

 

© Areopagus 2017