ARVIOT

Keskittyneen ajattelun tila

 

Juhani Pietarinen: Suomalaisen filosofian vaiheita. Areopagus 2015. 195 s.

 

Millä tavoin Juhani Pietarinen tuoreessa teoksessaan Suomalaisen filosofian vaiheita pystyy yllättämään lukijansa?

 

Harva tulee ajatelleeksi Volter Kilpeä ja hänen omintakeista kaunokirjallista tuotantoaan filosofian näkökulmasta. Mutta kun Turun yliopiston käytännöllisen filosofian professori emeritus Pietarinen niin tekee, tulos on kiehtova ja uudenlaisiin nakökulmiin kannustava. Kirjallisuudentutkija Vilho Suomi kysyi eräässä kirjeessään Kilveltä, miksi Alastalon salissa -romaanissa Härkäniemi valitsee piippua peräti 80 sivun verran ja Pukkilan kävely ovensuusta peräsohvaan kestää 25 sivua.

 

Kilpi vastasi jäljittelemättömällä kielellään: ”Käsitteellisesti ajatellen ei ihminen ajattele enempää kuin renkaan kerrallaan ajatusketjussa. Mutta nyt onkin käsitteellinen ajatus aivan johdannaisin ja peräti ohennettu ihmisen mielialaelämän ilmentymä. Ihminen saattaa väläyksellisessä tuntotilassa ikään kuin havaintona elää sellaista, joka sanoiksi ajatuksetettuna näkyy pitkänä johdelmaketjuna.”

Pietarinen viittaa laaja-alaisesti sekä Kilven varhaisteoksiin että myöhäiskauteen ja osoittaa syvällisiä filosofisia kytköksiä. Jokainen hetki on Kilvelle elämän monumentti; jokainen hetki tuo esille elämisen ja olemassaolon perusvoiman. Siksi Kilven tuotannolle ominainen paisuttelu on täysin perusteltua ja luontevaa.

 

Kun Turun yliopiston ylikirjastonhoitajan Kilven ja Åbo Akademin filosofian professorin Edvard Westermarckin kautta tullaan Pietarisen teoksessa 1900-luvulle, lähtökohdat ovat huomattavasti kauempana eli Turun akatemian filosofisessa traditiossa.

 

Pietarisen arvion mukaan filosofisia oppiaineita leimasi Turun akatemiassa 1700-luvun lopulla vakava pysähtyneisyys. Karkeistaen voi sanoa, että toisteltiin standardimaisia teesejä. Mutta H.G.Porthan (1739–1804) otti filosofian ohjakset käsiinsä. Porthan tunnettiin tarmokkaana, innostuneena ja avarakatseisena. Hänelle oli luontevaa omaksua valistuksen vapaamielinen asenne; ajankohtaiset filosofiset ja aatteelliset virtaukset saivat nyt kriittisen arvion.

 

Porthanin oma oppiaine Turun akatemiassa oli elokventia eli kaunopuheisuus ja runous. Mutta juuri tällä oppiaineella on ollut mitä likeisin suhde filosofiaan, sillä filosofiset tekstit ovat tarjonneet elokventian tutkimukselle keskeistä materiaalia.

 

Pietarinen esittelee Porthanin johdolla laaditut väitöskirjat, joissa käsitellään filosofian kannalta kiinnostavia kysymyksiä. Näitä väitöskirjoja on peräti 22. Uudenlaisia painotuksia Pietarinen osoittaa esimerkiksi Porthanin suhteessa uushumanismiin. Olennaisinta on, että Porthanin johdolla laadittujen väitöskirjojen aiheet liikkuvat filosofian keskeisillä alueilla, ennen kaikkea moraalifilosofiassa, tieto-opissa, yhteiskuntafilosofiassa ja historian tutkimuksen luonteessa.

Yhtä seikkaperäisen tarkastelun Pietarinen tarjoaa J. V. Snellmanin sivistysvaltiota koskevasta opista.

 

Pietarinen toteaa kirjassaan, että laaja, yhtenäinen ja filosofisen sisällön kannalta perusteellinen suomalaisen filosofian historia on vielä kirjoittamatta. Juuri tällaiselle historiateokselle Suomalaisen filosofian vaiheita tarjoaa nyt oman panoksensa, kun Pietarinen esittelee kriittisesti Turun akatemiasta alkavaa filosofista perinnettä. Kiinnostavaa on, että yhä uudestaan nousee esiin kaksi vastakkainasettelua: filosofia puolustaa asemaansa toisaalta teologian, toisaalta politiikan paineissa.

 

Jouko Grönholm, Turun Sanomat 18.3. 2015

 

Tilaa

 

© Areopagus 2017