ARVIOT

TAIDE JA ETIIKKA - KUULUVATKO NE YHTEEN?

 

Taiteen etiikka. Toim. Jari Jula. Turku: Areopagus 2007. 211 s.

 

Miksi Teemu Mäen "kissantappovideo" Sex and Death (1988) aiheutti aikanaan valtavan tunnekuohun ja laajan nettiadressikampanjan? Miten on mahdollista, että kirjailija Salman Rushdielle on taakkanaan fatwa, kuolemantuomio? Miksi tanskalaisen sanomalehden Muhammed-pilakuvia ei ohitettu olankohautuksella vaan niiden julkaiseminen johti mellakoihin ja yli sadan ihmisen kuolemaan?

 

Siksi, vastaa käsillä oleva teos Taiteen etiikka, että taidetta tarkastellaan paitsi totutusta esteettisestä myös eettisestä näkökulmasta. Kissan tappaminen, tapahtuipa se missä olosuhteissa vain, on useimpien mielestä väärä ja tuomittava teko. Rushdien Saatanalliset säkeet ja Muhammed-pilakuvien aiheuttama kuohunta taas kytkeytyvät siihen, että osa ihmisistä koki oman uskontonsa, Islamin, joutuneen kritiikin ja pilkan kohteeksi.

 

Turkulaisen Areopagus-pienkustantamon esikoisteos Taiteen etiikka on kymmenen taiteilijan ja tutkijan puheenvuoro. Artikkeleissa painottuu vahvasti kuvataide - jopa siinä määrin, että teoksen nimeksi olisi voinut ajatella myös "Kuvataiteen etiikkaa". Tämä koskee erityisesti Lea Kantosen, Päivi Maunun ja Hannele Koivusen artikkeleita, jotka keskittyvät yhteisötaiteen, ympäristötaiteen ja biotaiteen (ympäristön ja bakteerien tapaista orgaanista ainetta hyödyntävän taiteen) eettisiin kysymyksiin. Koska teoksen nimenä kuitenkin on Taiteen etiikka, jäin kaipaamaan elokuvan, kirjallisuuden ja miksei myöskin mainonnan eettisiä kysymyksiä pohtivia kirjoituksia..

 

Kohti laajempaa yleisöä sen sijaan kurkottavat artikkeli tieteen ja taiteen etiikan yhtäläisyyksistä (Hemmo Laiho), tekijyyden muutoksista (Leena Kakkori ja Laura Leppämäki) ja taideinstituutioiden käyttämästä vallasta (Mika Karhu). Mikäli joku vielä hellii romanttista ajatusta vapaasta ja riippumattomasta taiteilijasta, kannattaa lukea Karhun artikkeli. Taiteilijuus näyttäytyy siinä tarkasti hankittuna, ammattimaisena identiteettinä, jonka muotoutumista ohjaavat tiukat auktoriteetit ja vallankäyttäjät: taidemuseoiden johtajat, professorit, apurahalautakuntien jäsenet, ansioituneet kollegat ja muut taiteen sosiaalisessa maailmassa arvovaltaa nauttivat tahot, kuten keräilijät.

 

Sana on vapaa - vai onko?

 

Kokoelman säväyttävintä antia ovat sananvapautta käsittelevät Teemu Mäen ja Heta Gyllingin artikkelit. Ne keskustelevat keskenään niin hyvin - Gylling muun muassa kommentoi Mäen Sex and Death -videota - että artikkelit olisi mainiosti voinut sijoittaa peräkkäin. Mäki kysyy kirjoituksessaan, saako Muhammedista, Islamin perustajasta, piirtää pilakuvan. Vastaus on kyllä: "Minkä ajattelee, saa ajatella myös ääneen: sanoin, kuvin, sävelin." Ilmaisunvapaus on Mäen mukaan arvoista tärkein. Mellakoissa kuolleet ihmiset eivät ole pilakuvien piirtäjien vastuulla vaan vastuu on aina vastaanottajalla: lukijalla, kuulijalla, katsojalla.

 

Heta Gylling pohtii laajasti ilmaisunvapauden rajoitusperusteita, suvaitsevaisuuden käsitettä ja sitä, saako taide loukata tunteitamme. Hän päätyy siihen, että taiteen sensurointia ei voi oikeuttaa ihmisten tuntemuksilla tietyn taideteoksen äärellä. Ajatus taiteesta, joka ei koskaan herätä negatiivisia tunteita, tuntuu hänestä epäilyttävältä. Vastuu on toisin sanoen, samoin kuin edellä Mäen artikkelissa painotettiin, vastaanottajalla. Gylling lopettaa kirjoituksensa konkreettiseen ja käypään kommenttiin: "Jos joku ei pidä nykytaiteesta, tuskinpa hänen silloin kannattaa kaikkiin nykytaiteen näyttelyihin mennä. En minäkään mene metsään - tiedän, että siellä ei ole mitään mitä minä haluaisin nähdä."

 

Taiteen etiikka on teos, joka varmasti inspiroi taiteilijoita, taiteen opiskelijoita ja tutkijoita mutta myös taiteen harrastajia. Teoksen kymmenen artikkelia eivät niinkään muodosta koherenttia kokonaisuutta. Sen sijaan ne toimivat terävinä ja osin hyvinkin inspiroivina katsauksina taiteen eri alueille. Kokoelma osoittaa johdonmukaisesti, että taide ei ole vain estetiikan alueelle kuuluva ilmiö, vaan kytkeytyy monin tavoin valtaan, moraaliin ja politiikkaan. Tämä on kokoelman merkittävin anti - ja samalla seikka, jota taiteentutkimuksessa ei voi liikaa korostaa.

 

Kati Launis

 

 

 

Monipuolisia otoksia taiteen etiikasta

 

Jula, Jari (toim.) Taiteen etiikka. Turku: Areopagus, 2007.

 

Kuvataiteilija ja filosofi Jari Julan toimittama Taiteen etiikka -teos koostuu nimensä mukaisesti kahdeksasta kuvataiteen etiikkaa käsittelevästä puheenvuorosta sekä toimittajan laajasta ja perusteellisesta johdannosta. Puheenvuorojen kirjoittajat ovat kuvataiteilijoita, taiteen tutkijoita ja filosofeja ja edustavat siten taiteen kenttää monipuolisesti. Tämä tuo teokseen laaja-alaisuutta ja näkökulmien moninaisuutta, mutta toisaalta myös pirstalemaisuutta.

 

Johdannossa toimittaja Jari Jula esittelee kuvataiteen etiikkaan liittyviä kysymyksenasetteluja ja käsitteellisiä erotteluja. Jula aloittaa toteamalla, että taiteen etiikassa on ollut tavallista korostaa taiteilijan vapautta ja riippumattomuutta. Vapauden kääntöpuoli, vastuu ja taiteilijan velvoitteet ovat sen sijaan jääneet vähemmälle huomiolle, vaikka taiteen mahdollisuudet vaikuttaa yhteiskuntaan onkin yleisesti myönnetty. Vapauksia, vastuuta ja velvoitteita tarkastellaan erityisesti suhteessa taiteen kaupallisuuteen ja taiteilija-apurahoihin, jotka jäävät muissa teoksen kirjoituksissa vähälle huomiolle. Johdannon pääteeman muodostavat kuitenkin Julan esittämät kolme jaottelua. Ensimmäinen jaottelu koskee etiikan ja estetiikan välistä suhdetta ja kysymystä siitä, perustuuko teoksen taiteellinen arvo osittain sen eettiseen arvoon. Autonomistisen näkemyksen mukaan taideteos voi olla taiteellisesti erinomainen, vaikka siihen tai sen toteutukseen liittyisikin moraalisia rikkeitä. Instrumentalistisen näkemyksen mukaan eettiset näkökulmat ovat esteettisesti merkittäviä. Toiseksi Jula erottaa toisistaan taiteilijan toiminnan, taideteoksen ja katsojan tulkinnan. Hän kysyy, missä suhteessa niihin kohdistamamme moraaliset arviot ovat suhteessa toisiinsa. Tällöin esille nousevat erityisesti shokeeraavien teosten etiikka, katsojan vastuu teoksen näkemisestä ja siihen liittyvistä tulkinnoistaan sekä kysymykset liittyen teoksen ja sen tekemisen välisten raja-aitojen hämärtymiseen. Lopuksi Jula tekee erottelun taiteen eettisyyden ja eettisen taiteen välille. Eettinen taide käsittelee eettisiä kysymyksiä, sen aihe on eettinen. Taiteen eettisyys taas viittaa siihen, ovatko teos ja sen toteutus eettisesti hyväksyttäviä. Eettinen taide ei välttämättä ole eettisesti hyväksyttävää eikä toisaalta taiteen eettisyys edellytä sen aiheen koskevan etiikkaa. Julan kolme jaottelua ovat kirjan kokonaisuuden kannalta oleellisia ja helpottavat hahmottamaan muiden kirjoitusten paikkaa taiteen etiikan kontekstissa.

 

Johdannon tapaan Päivi Maunun ja Lea Kantosen kirjoituksissa nostetaan esiin useita eettisiä kysymyksiä. Näkökulma vain nyt on toinen, kun lähtökohtana ovat toteutetut taideprojektit. Maunu kertoo asukkaiden kanssa kaupunkipihalle tekemästään ympäristötaideteoksesta ja Kantonen lukiolaisnuorten kanssa laaditusta taidenäyttelystä keskittyen erityisesti yhteen nuorten videoteokseen. Koska molemmissa projekteissa on kyse yhteisötaiteesta, ovat heränneet eettiset kysymykset osin samankaltaisia ja liittyvät taiteilijan, osallistujien ja muiden taideteokseen liittyvien ihmisten rooleihin. Maunu pohtii asukkaiden, taiteilijoiden ja suunnittelijoiden rooleja kaupunkiympäristön muokkaamisessa, kun taas Kantonen miettii lukiolaistaiteilijoiden ja heidän ohjaajiensa rooleihin liittyviä kysymyksiä. Projektien erilaisesta luonteesta johtuen erojakin toki löytyy. Esimerkiksi Kantosen esiin nostamat osallistujien anonyymiuteen ja teosten omistusoikeuksiin liittyvät kysymykset eivät ole relevantteja Maunun projektissa. Maunu ei myöskään raportoi erimielisyyksistä tai osallistujien vastahankaisuudesta, jotka Kantosen esityksessä muodostavat keskeisen teeman. Ehkä näitä eettisiä pulmatilanteita ei Maunun projektissa syntynyt tai ehkä niitä ei ole nähty eettisesti yhtä keskeiseksi kuin nuorten kanssa työskennellessä. Joka tapauksessa Maunun ja Kantosen kirjoituksen luovat kiinnostavan vastapainon kirjan muissa osissa esitetyille huolille taiteen katsojia loukkaavasta ja jopa vahingoittavasta luonteesta. Esiteltyjen projektien päämääränä on ollut osallistujien hyvinvoinnin edistäminen ja eettistä harkintaa ja varovaisuutta on niissä toteutettu huolellisesti läpi kaikkien työskentelyvaiheiden. Molemmat taiteilijat näkevätkin yhteisötaiteen vaikutukset osallistujiin ja muihin ihmisiin taiteen eettisyyttä keskeisesti määräävänä piirteenä.

 

Yhteisö- ja ympäristötaiteiden lisäksi biotaide on saanut oman kirjoituksensa. Hannele Koivunen kuvaa biotaiteen uudeksi poikkitaiteelliseksi ja poikkitieteelliseksi paradigmaksi, joka käyttää taiteellisen ilmaisun välineenä bioteknologian ja lääketieteen menetelmiä. Esimerkiksi muuntogeeninen ultraviolettivalossa vihreää valoa hohtava kani tai taiteilijan luoma homekasvusto ovat tällaisilla menetelmillä tuotettuja biotaideteoksia. Biotaiteen etiikalla on selvästi vahva yhteys bio- ja erityisesti geeniteknologioiden etiikkaan ja tieteenetiikkaan. Koivunen kuitenkin sivuttaa monet niiden keskeiset kysymykset ja keskittyy niissä marginaalisemmiksi jääneisiin pohdintoihin. Hän ei esimerkiksi mainitse lainkaan ihmisen terveyteen ja ympäristöriskeihin liittyviä eettisiä kysymyksiä ja hyväksyy teknologisen determinismin sitä kyseenalaistamatta. Toteaahan Koivunen olevan "selvää, että ihminen on aina käyttänyt hyväkseen kaikki teknologiset mahdollisuudet". Sen sijaan kirjoituksessa käsitellään eläinten muuntelun vaikutuksia niiden keskinäisiin sosiaalisiin suhteisiin ja problematisoidaan oikeutemme hyödyntää eläimiä ylipäätään. Kysymykseksi jää, onko erossa kyse pelkästään Koivusen omasta kiinnostuksesta vai todellisesta erosta biotaiteen ja biotieteen etiikoiden painotusten välillä. Se, tulisiko noiden etiikoiden edes käsitellä samoja kysymyksiä, on toki epäselvää. Päätyyhän Koivunen itsekin kysymään, voidaanko tieteen ja taiteen eläinkokeet ja niiden perustelut rinnastaa toisiinsa.

 

Kirjan muissa puheenvuoroissa lähtökohtana ei ole taideprojekti tai taiteenala vaan taiteenetiikan kysymykset, joita havainnollistetaan ajankohtaisilla taidemaailmaa puhuttaneilla esimerkeillä. Useat kysymyksistä koskevat yhteiskunnallista toimintaa laajemminkin. Esimerkiksi Hemmo Laihon kirjoitus on kiinnostava yhtälailla taiteen- kuin tieteenetiikan kannalta. Analysoihan Laiho kirjoituksessaan niiden välisiä analogioita. Hän toteaa, että molemmilla aloilla niiden autonomisuutta on käytetty perusteena oikeutettaessa toimintaa, esimerkiksi eläinten kohtelun tapoja, jota ei muissa yhteiskunnallisissa konteksteissa pidettäisi moraalisesti hyväksyttävänä. Kiinnostavasti sekä tieteeseen että taiteeseen on toisaalta liitetty vaatimuksia maailman parantamisesta liittyen niiden potentiaalisesti laajoihin yhteiskunnallisiin vaikutuksiin. Laihon mukaan sekä tiede että taide ovat oivaltamisen ja ymmärryksemme edistämisen tapoja. Tässä mielessä taideteos on kuin tieteellinen teoria ja päinvastoin. Molemmat voivat muuttaa havaitsemisen tapojamme ja siten myös maailmaa ympärillämme, mikä nostaa esiin taiteilijan ja tutkijan moraaliseen vastuuseen liittyviä kysymyksiä. Toisaalta taide ja tiede ovat vahvasti institutionalisoituneita toiminnan kenttiä. Yksilön vastuun lisäksi tulisikin ehkä puhua kollektiivisesta vastuusta ja toisaalta nostaa keskustelun kohteeksi taide- ja tiedeinstituutioiden vahva asema sen määräämisessä, mikä on hyvää taidetta tai tiedettä. Etiikan tutkijan näkökulmasta Laihon kirjoitusta voinee pitää yhtenä kirjan kiinnostavimmista - ellei peräti kiinnostavimpana. Laiho esittää tuoreita ja osuvia rinnastuksia, jotka valaisevat uudella tavalla sekä tieteen että taiteen etiikoiden ongelmakenttiä.

 

Myös Mika Karhu näkee taiteen kentän vahvasti institutionalisoituneena ja toteaa vallankäytön olevan sen oleellinen osa. Taiteilijat ja muut taiteen parissa toimivat ovat jatkuvasti tekemisissä vallan kanssa, sen kohteena tai sitä harjoittamalla. Kirjoituksessaan Karhu analysoi vallankäytön eri muotoja. Hän korostaa vallankäytön olevan usein epäsuoraa tai huomaamatonta tai ainakin sellaiseksi tarkoitettua. Keskeisimpänä taidemaailman vallankäytön muotona hän kuitenkin pitää erilaisia taidepalkintoja. Karhun analyysin perusteella on helppo huomata, että vallankäytössä on kyse paljon laajemmasta toiminta-alasta kuin sanktioiden jakamisesta. Karhun jaottelut ovat varsin osuvia ja niitä voisi varmasti hyödyntää myös muiden yhteiskunnallisten instituutioiden valtasuhteiden tarkastelussa, vaikkapa tieteen kentän valtasuhteiden analyysissä. Valitettavasti Karhu ei tällaista vertailua suorita, eikä hän myöskään aseta löytämiään vallankäytön välineitä eettisen analyysin kohteeksi, mitä kirjan tarjoamassa kontekstissa voinee pitää puutteena.

 

Teemu Mäen ja Heta Aleksandra Gyllingin puheenvuorojen aiheena on ilmaisunvapaus. Molemmat päätyvät kannattamaan hyvin laajaa ilmaisunvapautta. Taiteilija Mäki ilmaisee näkemyksensä provokatiivisesti ja esimerkeillään lukijan hätkähdyttämistä kaihtamatta - mikä äärimmilleen vietyä ilmaisunvapautta puolustavassa kirjoituksessa toimii oivallisena tehokeinona ja saa miettimään, onko Mäen kirjoitukseen kenties kätketty sen eksplisiittisen sanoman vastaisia piiloviestejä. Gylling puolestaan puolustaa ilmaisunvapautta akateemisen filosofian viileän analyyttiseen tapaan. Johtopäätöstensä samankaltaisuuden lisäksi molemmat kirjoittajat herättävät kysymyksen liittyen väitteeseensä, että loukkaavaksi kokemaltaan taiteelta voi halutessaan välttyä. Näin toki onkin, jos taiteen esittäminen rajataan gallerioihin ja muihin tiloihin ja foorumeihin, joissa sen läsnäolo on helposti ennustettavissa. Mutta haluammeko me tätäkään? Palveleeko potentiaalisesti loukkaavan taiteen, jonka erottaminen ei-loukkaavasta taiteesta on Mäen ja Gyllinginkin mukaan käytännössä mahdotonta, eristäminen ennustettaville foorumeille taiteen päämääriä? Eikö tällainen eristäminen itse asiassa käänny juuri ilmaisunvapauden ihanteita vastaan? Ilman ajatusta eristämisestä väite kansalaisten mahdollisuudesta välttyä heitä loukkaavalta taiteelta ei kuitenkaan päde. Tämä on ilmeistä jo Mäen esimerkkinään käyttämien tanskalaisten Muhammed-pilakuvienkin kohdalla. Tuskin tanskalaisen paikallissanomalehden lukijoilla oli kovinkaan hyvää mahdollisuutta ennustaa ja siten olla kohtaamatta kyseisiä kuvia. Mäki esittää lisäksi, että päinvastoin kuin fyysisen väkivallan uhriksi joutuessamme on taiteen kohdalla loukkaantuminen vapaaehtoista. Toisin sanoen voimme hänen mukaansa päättää, missä määrin annamme loukkaavien kuvien ja tekstien painaa mieltämme ja missä määrin "jätämme ne omaan arvoonsa". Se, missä määrin ihmiset ylipäätään ja yksilöt tällaisia kykyjä omaavat, on empiirinen kysymys, mutta ainakin arkijärjellä ajateltuna Mäen näkemys ihmisten kyvykkyydestä tuntuu turhan optimistiselta.

 

Ilmaisunvapauden kääntöpuoli ovat tekijänoikeudet, keskeinen osa immateriaalioikeutta. Siinä missä ilmaisunvapaus koskee taiteilijan oikeutta tehdä ja esittää haluamansa kaltaista työtä, tekijänoikeudet liittyvät hänen oikeuteensa hallita tekemiensä töiden käyttöä ja levitystä. Leena Kakkori ja Laura Leppämäki tarkastelevat kirjoituksessaan joidenkin uudehkojen taidemuotojen suhdetta tekijänoikeuksiin. Esimerkiksi ITE-taide, Art Brut, laiton taide ja kansantaide näyttävät olevan luonteeltaan sellaisia, etteivät tekijänoikeuksia koskeva lainsäädäntö ole niihin ainakaan ilman vaikeuksia sovitettavissa. Kopiotaide jo lähtökohtaisesti asettuu tekijänoikeuksien ulkopuolelle. Problematiikan taustalla ovat taiteessa itsessään ja taiteen tekijyydessä tapahtuneet muutokset. Läheskään kaikki nykytaideteokset eivät ole yhden taiteilijan tai taiteilijajoukon työstämiä selkeärajaisia fysikaalisia objekteja. Jos ja kun emme enää voi sanoa, mikä on taidetta ja mikä ei, tai varsinkaan mikä on taideteos ja mikä esimerkiksi sen kopio, on myös tekijänoikeuksien soveltaminen mahdotonta tai ainakin soveltaminen vaatii niiden ymmärtämistä aivan uudella tavalla.

 

Kirjoittajien erilaiset taustat, kirjoitusten tyylillinen moninaisuus ja vaihtelevat aiheet tuovat Taiteen etiikka -kirjaan kiinnostavaa vaihtelua ja laaja-alaisuutta. Toisaalta ne luovat myös ajoittain pirstalemaisen vaikutelman, jota olisi ehkä voinut hälventää artikkelien keskinäiseen järjestykseen liittyvillä valinnoilla. Nyt artikkelien järjestystä tuntuu määräävän lähinnä niiden keveys ja helppolukuisuus. Raskaiden ja teoreettisten kirjoitusten perään on sijoitettu "kevyempiä" tapausselostuksia taiteilijoiden omasta työstä. Vaikka valittu järjestys tässä mielessä huomioi lukijan, se jättää myös kysymään, miksei esimerkiksi Teemu Mäen ja Heta Aleksandra Gyllingin ilmaisunvapautta käsitteleviä kirjoituksia ei ole sijoitettu peräkkäin. Nyt tuntuu, että kirjoitusten erottaminen ehkäisee juuri sen keskusteluyhteyden syntymistä, jota teoksen kirjoittajajoukon monimuotoisuus voisi parhaimmillaan palvella. Samanlainen ongelma tuntuu liittyvän Hemmo Laihon ja Hannele Koivusen tieteen ja taiteen suhdetta koskeviin kirjoituksiin. Samoin esimerkiksi Lea Kantosen kirjoituksen tekijänoikeuksia sivuavien huomioiden yhteyttä Leena Kakkorin ja Laura Leppämäen kirjoitukseen olisi helpottanut kirjoitusten fyysinen läheisyys.

 

Jari Julan toimittama teos käsittelee aihetta, josta suomenkielisiä yleisteoksia ei juuri ole ollut saatavilla. Taiteen filosofiassa on perinteisesti keskitytty estetiikkaan taiteen etiikan jäädessä vähemmälle huomiolle. Julan kirja osoittaa taiteen etiikan liittyvän moniin filosofisesti keskeisiin kysymyksiin, mikä liittää taiteenetiikan kiinnostavalla tavalla muuhun etiikkaan, erityisesti tieteenetiikkaan. Monet esitetyistä kysymyksistä jäävät Julan teoksessa - ilmeisen tarkoituksellisesti - vastaamatta ja siinä mielessä kirjaa voidaankin pitää pelinavauksena tai keskustelun aloituksena. Toivoa sopii, että se poikii lisää yhtä korkeatasoista keskustelua liittyen taiteen ja sen tekemisen etiikkaan.

 

Helena Siipi

 

 

 

 

Missä ovat hyvän taiteen rajat?

 

Taiteen etiikka. Toim. Jari Jula. Turku: Areopagus 2007. 211 s.

 

Onko hyvä taide aina moraalista? Saako uskontoja pilkata? Voiko taiteilija siirtää moraalisen vastuun katsojille? Onko taiteilijoilla ja tieteilijöillä samanlainen moraalinen vastuu?

 

Artikkelikokoelmassa Taiteen etiikka kuvataiteilijat ja tutkijat pohtivat taiteen eettisiä rajoja. Teos on enemmänkin puheenvuorojen kooste kuin johdonmukainen yleisesitys. Artikkelit vaihtelevat teoreettisista pohdinnoista käytännönläheisiin omien taideprojektien analyyseihin. Kirja ei etene temaattisina kokonaisuuksina, joten sen rakenne jää hajanaiseksi. Tästä huolimatta teos tarjoaa runsaasti ajatuksia herättävää luettavaa taiteen, tieteen ja yhteiskunnan leikkauspisteistä. Kirjan toimittajan Jari Julan johdanto toimii estetiikkaan perehtymättömällekin oivana johdatuksena taiteen ja etiikan kysymyksiin.

 

Ilmaisunvapausko tärkein arvo?

 

Teemu Mäen ja Heta Gyllingin artikkelit ovat painokkaan puolustavia puheenvuoroja sanan- ja ilmaisunvapauskeskusteluun. Mäki käsittelee "Saako profeettaa pilkata?" -artikkelissaan Jyllands-Postenin syyskuussa 2005 julkaisemista profeetta Muhammadin pilakuvista alkanutta kohua ja siihen liittyneiden keskustelujen argumentteja. Artikkelissa vuorottelevat kiinnostavasti erilaiset ilmaisunvapauden rajoittamiselle esitetyt perusteet ja Mäen vastaukset, joissa hän pyrkii osoittamaan perustelujen kestämättömyyden.

 

Mäen mukaan ajattelun- ja ilmaisunvapaus on yhteisistä arvoista tärkein. Relativistiselta pohjalta argumentoiva Mäki edustaa yhdenlaista äärimmäisyyskantaa esittäessään, että koska mielenilmauksia ei voi objektiivisesti jakaa "loukkaaviin" ja "kunnioittaviin", mitä tahansa saa ilmaista ääneen. Myöskään joidenkin pyhinä pitämille asioille ei tulisi myöntää erityissuojelua, ja suvaitsemattomuutta lietsoviakin mielipiteenilmaisuja pitää suvaita.

 

Mäen mielestä rajoittamaton ilmaisunvapaus ei johda anarkiaan, sillä mikään yhteisö ei salli kaikkia tekoja. Sallittavuuden rajoihin Mäki ei sen syvemmin puutu. Hänen laajaa keskustelua herättänyt videoteoksensa Sex and Death (1988) nousee kuitenkin esiin useissa muissa kirjan artikkeleissa. Mäen teoksen kissantappokohtaus on suomalaisessa kuvataiteessa siinä määrin rajoja koetellut ja ylittänyt tapaus, että sitä näyttää moraalipohdinnoissa olevan vaikea sivuuttaa. Gylling vetää artikkelissaan ilmaisunvapauden rajan ihmisen tai eläimen fyysiseen vahingoittamiseen, jota hän pitää tuomittavana niin taiteessa kuin muutenkin.

 

Jonkinlaiset ilmaisunvapauden rajat tulevat vastaan Mäelläkin: intimiteettisuojan turvaamisen lisäksi tulisi valvoa myös mainontaa. Eduskuntavaalien alla Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä (11/2007) Mäki oli yhteiskunnallisen keskustelijan roolissa valmis kieltämään mainonnan kokonaan. Hemmo Laihon pohdinta taiteen ja tieteen etiikan yhteneväisyyksistä avaa yhden mahdollisen näkökulman myös muihin teoksen kirjoituksiin. Koska taide ja tiede vaikuttavat yhteiskuntaan ja kulttuuriin, niihin liittyvä eettinen problematiikkakin on osin samankaltaista.

 

Näyttääkö albiinokani vihreää valoa?

 

Hannele Koivunen tarkastelee biotaidetta, eräänlaista tieteen ja taiteen hybridiä, jossa tiedettä ja bioteknologiaa hyödyntämällä toteutetaan taideteoksia käyttämällä materiaaleina orgaanisia aineita, kuten kudoksia, kromosomeja, bakteereja ja viruksia. Taidesuunta on tuonut määrittelyongelmia lainsäädännössäkin: maaliskuussa Helsingissä Lens Politica -festivaalilla vierailleelle, Critical Art Ensemble -ryhmän yhdysvaltalaistaiteilijalle Steve Kurtzille hänen bakteeriviljelmänsä toivat syytteen bioterrorista - ilmaisunvapauden rajoja piirtävä oikeusprosessi on vielä kesken.

 

Biotaiteen symboliksi on noussut Eduardo Kacin vuonna 2000 esitelty muuntogeeninen ultraviolettivalossa vihreää valoa hohtava albiinokani GFP Bunny (Alba). Koivusen artikkeli herättää pohtimaan, voidaanko tieteen ja taiteen eläinkokeet rinnastaa ja onko biotaiteessa lopulta kyse ihmisen hybriksen kritiikistä vai onko se pikemminkin hybristä par excellence.

 

Päivi Maunu ja Lea Kantonen käsittelevät omia yhteisötaideteoksiaan ja niiden vastaanottoa. Kantonen pohtii saamelais- ja raumalaislukiolaisten kanssa toteutetun Vierailu-projektin (1996-1997) kautta kulttuurintutkijoitakin askarruttavia kysymyksiä, kuten projektin osallistujien anonymiteetin suojelemisen problematiikkaa.

 

Kiinnostavia vertailukohtia tiedepoliittiseen keskusteluun voi nähdä myös Mika Karhun artikkelissa taideyhteisöissä käytettävän vallan muodoista sekä Laura Leppämäen ja Leena Kakkorin artikkelissa tekijänoikeuksien määrittelystä ja tekijänoikeuksia kyseenalaistavista taiteen muodoista, kuten kopiotaiteesta.

 

Taiteilijoita ja tieteilijöitä yhdistävät uteliaisuus, luovuus ja uusien ideoiden tavoittelu - ja nykyisellään valitettavan usein myös huoli sosiaaliturvasta. Jula toteaa johdannossaan, ettei markkinatalouden tulisi sanella taiteen tekemisen ehtoja. Hänen mukaansa taiteilijana olemisen samastaminen yrittäjyyteen on "taiteen historiassa ensimmäinen varteenotettava askel kohti taiteen ja tekijän kuolemaa".

 

Kati Mikkola, filosofian maisteri ja uskontotieteen tutkija

 

 

PAINOS LOPPU

 

 

© Areopagus 2017